Mierolaisella (2004) soolouransa aloittaneen Jarkko Martikaisen Usko (2011) paketoi uskon, toivon ja rakkauden muodostamaan kolmiyhteyteen takaperoisesti paneutuneen albumi-trilogian. Viidennellä studiolevyllään Martikainen synnyttää itsensä useammakin tavalla uudelleen.
YUP:lle tavaramerkkiset ja jossain määrin vielä aiemmille omille levyillekin siilautuneet sävellykselliset koukerot ovat Koirien taivaalta poispyyhkäistyt. Samoin on käynyt akustiselle ja Uskolla soittaneen Äänioikeus-yhtyeen ”fiinimmälle” äänimaisemalle. Tilalle on tullut jotain Jarkko Martikaisen tapauksessa uutta ja odottamatonta.
Koirien taivas shokeeraa ennen muuta sävelmiensä suoruudella ja muutamaa vierailijaa lukuunottamatta Samae Koskisen ja Ema Hurskaisen kanssa kolmeen mieheen hoidetun soiton vaivattomuudella. Trion työstettäväksi Martikainen on tehnyt vilpittömän tehokkaan ja laulujen aiheista ja niiden vakavuudesta riippumatta hymyilyttävyyteen saakka hyväntuulisen biisinivaskan.
Sirpaleet syntetisoijaa ja vanhaa viulujazzia ja nyt jo virallisesti eläköityneen Jake Nymanin kuulutus johtavat Pidän tästä paikasta -kappaleen 60-lukulaisiin poptunnelmiin. Biisi tekee heti selväksi levyä leimaavan positiivisen ja elämän ihanuutta korostavan filosofian. Turpaanlyöjiä voi riittää niin henkilökohtaisella tasolla kuin globaalimminkin, mutta elossa on silti hienoa olla.
Kesäloma kellarissa punnitsee rakkauden kestävyyttä, kun hyvinvoivaa kulissia ylläpitävän perheen rahat eivät riitäkään Kreikan matkaan ja neljän viikon loma on vietettävä omassa kellarissa. Pekka Kuusiston viulu kruunaa Ei-toivotut laulut mainioksi hilipatihein ja rockimman otteen fuusioksi. Äitinsä kadottaneen Silvian perheen ongelmat vertautuvat Ruotsin kuningashuoneessa asuvan kaimansa murheisiin. Tämä vaikea elämä on lievästi göstasundqvistmainen muistutus siitä, että elämä on vaikeanakin arvoltaan mittaamaton.
Sanomaltaan lohdullinen eläkeläishumppa Virheet on tehtävä itse, brittifolkinen Balladi palaneesta talosta ja levyn nimiraidan vanha jazz ovat osa Koirien taivaan poppia laventavaa väritystä. Elämän ylistyksen lomassa hiljaista huumoria viljelevän albumin koiramaisinta antia on surullinen tarina Hitlerin koirasta Blondi. joka söi oman syanidikapselinsa silkasta uskollisuudesta muiden haukkumaa isäntäänsä kohtaan.
