JARKKO MARTIKAINEN: Toivo

JARKKO MARTIKAINEN
Toivo
levy-yhtiö

Varttuessaan useat artistit haluavat keskittyä suurien linjojen ja olennaisuuksien pohtimiseen. Tähän ajatukseen sisältyy yleensä se, että ilmaisusta karsitaan kaikki turha pois. Tämä ei tietenkään tarkoita yksiselitteisesti laadun parannusta.

Toivo on Jarkko Martikaisen kolmas soololevy, mikäli Hyvää yötä, hyvät ihmiset -liveä (2007) ei ota laskuihin. Viimeistään tämän levyn myötä käy selväksi, että Martikaisen soolomateriaalilla on varsin vähän tekemistä YUP:n poukkoilevan kryptisyyden kanssa.

Martikainen on ansioitunut YUP:n telakoitumisen myötä useiden artistien hovitekstittäjänä ja -tuottajana. Vaikuttavimpana tuotannollisena taidonnäytteenä voidaan pitää Samuli Putron tänä vuonna julkaistua Elämä on juhla -albumia. Toivo on monella tapaa samankaltainen levy. Sillä hahmotetaan suuria kokonaisuuksia kansanomaisella tavalla. Tyylilaji on siis eräänlainen moderni kupletti. Martikaisen kohdalla tekisi melkein mieli puhua modernista runolaulusta. Omillansa Martikainen on käynyt megalomaanisten aiheiden kimppuun. Rakkaus (2006) ja Toivo on saatu nyt pakettiin. Kolmiyhteys ei ole täydellinen ilman Uskoa.

Tällaiset abstraktit kokonaisuudet ovat äärimmäisen haastavia teemoja, mutta onneksi Martikainen on niin etevä kirjoittaja, ettei haaste tunnu ylimitoitetulta. Riimeihin luottavat sanoitukset vilisevät viittauksia, sanaleikkejä, paradokseja ja kaikenlaista kielipeliä. Martikainen löytää aiheeseen hämmästyttävän monta kiinnostavaa näkökulmaa.

Polte päästä paratiisin -kappale avaa pelin hienosti humoristisella epätoivon kuvauksella taivaspaikan lunastamisesta. Voiko aika olla ystäväsi -laulussa pureudutaan varsin metafyysisellä tavalla ajan olemukseen toivon ja kiitollisuuden näkökulmasta. ”Kun ajan jätän, toivon, että jätän kuin ystävän ainakin” on hienoimpia värssyjä miesmuistiin.

Toisinaan Martikainen pakinoi kuitenkin niin yleisellä tasolla, että teksteiltä alkaa kaivata henkilökohtaisuutta. Voi olla, että musiikin lajityypin perinteet vaativat tätä, mutta Martikaisen tekstit muuttuvat harvoin vereksi ja lihaksi, vaikka hän laulaisi yksikön ensimmäisessä persoonassa.

Martikainen laulaa enemmän maisemasta kuin kokemuksesta. Tämän myötä kuuntelija vieraannutetaan laulujen todellisuudesta sen sijaan, että se tuotaisiin lähelle. Martikaisen laulujen ihmiset ovat oikukkaita ja sympaattisia kylän miehiä. Useat tekstit ovat melkein kuin laulunmuotoon pakotettuja farsseja. Vaikutelmaa korostaa entisestään Martikaisen teatraalinen tulkinta. Kireän ja resonoivan äänenkäytön vaikutuksesta ironiaa ja satiiria havaitsee usein enemmän kuin tarpeeksi.

Toivolla sävellykset jäävät pahasti tekstien varjoon, eikä todellisia klassikkosävelmiä tahdo löytyä. Lähimpänä tätä on albumin nimikappale. Pelkistettyjen ja paljaiden folk-rallien toteutus kuulostaa välillä hutaistulta ja demomaiselta. Suorastaan ihmetyttää, miksi ansioitunut tuottaja ei laita kaikkea osaamistaan peliin, vaan tyytyy lähes kauttaaltaan rämpytyskomppiin. Ainoa järkevä selitys on se, että lyriikat pääsevät näin paremmin esille.

Laulujen luonnosmaisuus alleviivaa sitä, kuinka pitkälle levy toimii tekstien varassa. Toivon lyriikat voisi pakata koviin kansiin, ja teosta voisi myydä Akateemisessa kirjakaupassa, mutta musiikillisesti levy tuskin jättää pysyvää merkkiä suomirockin graniittiin. Sanoittajana Martikaisella on omintakeinen ja tunnistettava tyyli, mutta pelkistetyt laulut paljastavat hänen heikkoutensa säveltäjänä. 

Toivolta jää kaipaamaan koko levymitan kantavaa jännitettä: moninaisempia tempoja, instrumentaatioita ja pidättelyä, joilla kuulija voitaisiin virittää tekstien tunnelmiin. Tasapaksusta rakenteesta ja sanoman painokkuudesta johtuen vaarana on, että kuuntelukokemuksesta tulee liian työläs.

Toivon luonteeseen kuuluu usein perusteeton hyväuskoisuus. Siten on luontevaa, että Rakkaus on painavampaa kuin Toivo.