Arvosana juontuu alkuperäisen albumin musiikista ja kappaleiden ainutlaatuisen hienosta kombinaatiosta. Tanakan lp-kansion muotoon pakatussa luksuskoosteessa on lähes naurettavan laaja valikoima versioita.
Suurenmoiset yksitoista biisiä löytäkööt muualta arvioijan, joka vaivautuu vertailemaan tarkemmin luksussetin eri formaatteja ja miksauksia. Itse tyydyn toteamaan nauttineeni levystä estottomasti kaikissa testaamissani kuuntelun muodoissa ja eri miksauksilla.
Joka tuutista tulee niin vastaansanomatonta kamaa, että jopa suurimman Tull-suosikkini, edellisen Benefit-albumin (1970), asema horjuu. Aqualung (1971) kärjisti onnistuneesti Ian Andersonin monipuolisen linjanhaun ja antoi progressiiviselle rockille kouriintuntuvan merkityksen. Hän on monesti sanonut, ettei kyseessä ole konseptialbumi, vaan nippu lauluja. Temaattisesti siinä on toki otsikoituna kaksi konseptia: ykköspuolella Lontoon laitapuolen kulkijat ja toisella kyljellä henkilökohtainen uskonnollinen polemiikki.
Bändinä Jethro Tull teki pesäeron aiempiin albumeihin; This Was -debyytin (1968) Mick Abrahams -vetoiseen blues- ja jazz-panokseen, Stand Upin (1969) paljastamaan klassisen musiikin hittipotentiaaliin sekä Benefitin sähköisempään rock-ilmaisuun. Aqualung ei hylännyt mitään näistä elementeistä, vaan lisäsi kirjoa sekä tehosti tiettyjä ääripiirteitä, kuten esikuvallisia heavyriffejä ja nättejä akustisia minstrel-välisiivuja.
Todella hyvät outtake-raidat täydentävät kuvan omalla oheiskiekollaan. Uudet miksaukset tekevät hyvää tiiviisti ja joustavasti soittaneen yhtyeen sävytarkkuudelle. Yllättävät musiikilliset yksityiskohdat, hienoimmat kitara- ja huilusoolot ja selkäruotoon tallentuneet iskukohdat tulevat kiihottavasti kuulolle ja innostavat edelleen – taatusti muistakin kuin nostalgia-syistä.
