Ian Anderson tulee taatusti tekemään musiikkia kuolemaansa saakka, eikä hänelle ole mitään merkitystä, mitä musiikkilehden kriitikko hänen tekemisistään ajattelee täällä Pohjolan perukoilla. Mutta Ian hyvä, ihan kaikkea bändisi kanssa jammailemaasi ei kuitenkaan tarvitsisi julkaista, koska kaikki tekemänne ei ole hyvää.
Jethro Tull on ollut jo vuosikymmeniä ihailtavasti irrallaan kaikesta. Bändin musiikki tapahtuu Anderson-kuplassa, joskus ulos tulee hienompi albumi, joskus vaisumpi. Sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä niin kauan kuin bändin 60-luvulta saakka tunnistettavana säilynyt progressiivinen folk rock jatkaa soimistaan edes kelvollisesti.
RökFlöte-albumia kuvastaa parhaiten se, että ärsyttävä ääkkösnimi on eniten tunteita herättävä asia koko levyllä. Noin muuten se kuulostaa levyltä, jossa sedät ovat kerääntyneet jokasunnuntaisille jameilleen, painaneet rec-nappia, soitelleet omaksi huvikseen tunnin verran ja laittaneet maanantaina tulokset levy-yhtiölle julkaistavaksi.
Nyky-Jethro on täydellistä vapautta maailmassa, jossa tällaista vapautta ei juuri ole. Onkin subjektiivista, miten paljon saa irti siitä, että bändi tekee taas pastissin pastissia omista kappaleistaan.
