KINGS OF LEON: Only By The Night

Arvio julkaistu Soundissa 09/2008.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Alkajaisiksi Kings Of Leon ansaitsee raikuvat aplodit. Yhtye ei ole pelannut varman päälle vatuloimalla aikaisempia levyjään uuteen valeasuun. Kings Of Leon on halunnut tehdä suuren rocklevyn ja se on pannut peliin kaiken. Ehkä kaikki oli tällä kertaa vähän liikaa.

Arvio

KINGS OF LEON
Only By The Night
RCA

Alkajaisiksi Kings Of Leon ansaitsee raikuvat aplodit. Yhtye ei ole pelannut varman päälle vatuloimalla aikaisempia levyjään uuteen valeasuun. Kings Of Leon on halunnut tehdä suuren rocklevyn ja se on pannut peliin kaiken. Ehkä kaikki oli tällä kertaa vähän liikaa. Only By The Night pauhaa hetkittäin kuin vuoden paras levy konsanaan, mutta jossakin matkan varrella maitohappo ja huono vointi tulevat merkittäväksi osaksi tätä hämmentävää musiikkielämystä. Kuuntelukokemuksena Kings Of Leonin neljäs albumi on omituinen, koska se lupaa alussa niin paljon ja tukehtuu sitten pahasti lähinnä omaan itseensä.

Albumin avausraita Closer on upea. Unenomainen ja pelkistetty sävelkulku ui ensimmäisenä tajuntaan. Sitten korskeana roikaava rumpubiitti huutaa ”big time!” ja vangitsee huomion. Amerikkalaisen radiorockin menneistä suuruuden vuosista ja kiehuvista stadioneista muistuttava laulutulkinta iskee seuraavassa aallossa. Caleb Followillin ääni oli voimatekijä jo vuonna 2003, kun Kings Of Leon löi salamavauhdilla itsensä läpi yhdeksi monista rockin pelastajista. Viisi vuotta myöhemmin Caleb on laulajana kuningas, joka komentaa kuolevaisia räpeltäjiä ja tekee omalla tontillaan mitä huvittaa. Followillin veljesten ja serkun orkesterille on mahdoton kuvitella kovempaa solistia.

Hypnoottisesti jyräävän Crawl-kappaleen edetessä tuntuu vielä siltä, että vanhimman Followillin veljeksen hurmoksellinen ja yläilmoja kurotteleva tykitys vie voittoon. Jumalauta, tämä rokkaa! Kings Of Leon on paras! Perään vielä single­raidaksi poimittu Sex On Fire ja…  Alkaako kone yskiä jo nyt vai vasta kasari­sävyjä urposti pyörittelevässä Use Somebody -hehkutuksessa? Albumin keskellä soiva Manhattan on ainakin aikamoista tuubaa. Kornin luuppikompin päällä lilluva Revelry on jo silkkaa piinaa ja Kings Of Leonin valttiässänä hetki sitten soinut Caleb Followillin laulanta alkaa tuntua viimeiseltä oljenkorrelta. Jos tämän kappaleen laulaisi vähänkin huonompi vinkuja, emme istuisi tässä keskustelemassa.

Tuleeko maailmalle singottujen etelän poikien sankarillinen sotkeutuminen omiin metkuihinsa yllätyksenä? Mielestäni ei tule. Kyllä tämä oli korteissa. Youth & Young Manhood -albumin (2003) Kings Of Leon oli raakilemainen ja kiihkeä debytantti, joka toimi tahdonvoimalla, tyylitajulla ja suurella sielulla. Aha Shake Heartbreak -levyn (2004) tarjoama toinen näytös esitteli korkean paikan leirillä käyneen ryhmän, joka osasi rokata ”oikeasti”. Vuonna 2007 ilmestynyt Because Of The Times todisti, että myyttisestä sukulaisuuden verisiteestä kehrätyllä kehyskertomuksella paketoitu yhtye oli lopullisesti läpäissyt miehuuskokeen.

Edessä oli yksi looginen askel. Oli tullut aika tehdä rocklevy, joka pistää lopullisesti kaikille jauhot suuhun. Kiekolla olisi mielettömät soundit ja soittoa, joka tukkisi epäilijöiden turvat pysyvästi. Biisit olisivat niin mahtavia rock-anthemeja, että heikoimmilla tulisi kakka housuun. Koko maailman olisi pakko digata Kings Of Leonia nyrkki pystyssä.

Ehkä bändin ja uljaat stadikkasoundit ruuvanneen tuotantotiimin mielessä Kings Of Leon on uuden rockin King Kong, Amerikan oma yhtye. Auvo kestää täällä vastaanottajapäässä kuitenkin vain lyhyen tovin, kunnes apina putoaa turvalleen. Tomun laskeuduttua syykin selviää. Only By The Nightin kappaleista lähes puolet on sävellyksinä melko mitättömiä, yhden tai korkeintaan kahden alkeellisen idean ympärillä lilluvia junnauksia.

Näitä kulmikkaita ja melodisesti olemattomia renkutuksia kuunnellessa tulee mieleen englanninkielinen sanonta ”punching above your weight.” Sitä Kings Of Leonin koohotus juuri on: omien voimien ja kykyjen yläpuolella rimpuilua. Yhtyeen jäsenten imago ja ikä tekevät tappioon päättyvästä taistelusta mediaseksikkään. Jos levyn turhimpia kappaleita esittäisi joku urallaan jo laskeutumisaluetta lähestyvä puoliveteraani, tätä pidettäisiin epärelevanttina ja kornina paskana. Tosin kukaan stadioneille joskus yltänyt Amerikan rockari ei tekisi näin köyhiä lauluja.

Kauheinta tässä onttoon paatoksellisuuteen ja tyhjästä nyhjäämiseen kaatuvassa näytelmässä on se, että  parhaat palat ovat todella hyviä. Totaalisen fiaskon sijaan käteen jää pahin kaikista: keskiarvoltaan tyydyttävä suoritus. Kings Of Leonin uusi albumi on ihan jees.

Lisää luettavaa