KINGS OF LEON: Come Around Sundown

Arvio julkaistu Soundissa 10/2010.
Kirjoittanut: Tero Alanko.

Youth & Young Manhood -debyytillä (2003) Kings Of Leon myi junttirockin hipstereille. Tuolloin yhtyeen riehakkuudesta ja vallattomuudesta oli äärimmäisen helppo innostua. Nyt innostusta on vaikea kuulla Followillin klaanin musiikista. Kings Of Leon on selvästikin eksyksissä.

Arvio

KINGS OF LEON
Come Around Sundown
RCA

Youth & Young Manhood -debyytillä (2003) Kings Of Leon myi junttirockin hipstereille. Tuolloin yhtyeen riehakkuudesta ja vallattomuudesta oli äärimmäisen helppo innostua. Nyt innostusta on vaikea kuulla Followillin klaanin musiikista. Kings Of Leon on selvästikin eksyksissä.

Kings Of Leon opetteli soittamaan ja tekemään musiikkia julkisuudessa. Samalla se kasvoi luontevasti levy levyltä. Päätepiste saavutettiin suurella ja siistillä Only By The Night -albumilla (2008), jota on myyty maailmalla yli kuusi miljoonaa kappaletta. Toisin sanoen musiikin kadotettua omaleimaisuutensa se kävi kaupaksi entistä paremmin.

Viidennellä albumilla tarinassa seuraa käänne. Come Around Sundown -kiekolla ei ole yhtään kappaletta, joka kelpaisi Sex On Firen ja Use Somebodyn tavoin lätkämatsien taukomusiikiksi. Ei mitään sinne päinkään. Sekavalla ja jotenkin kireällä albumilla on hienotkin hetkensä, mutta niillä ei ole tekemistä hittiajattelun kanssa.

Followillin veljekset ja heidän serkkunsa hapuilevat Come Around Sundown -levyllä erilaisia tyylejä, mutta nelikossa ei ole uuden Pixiesin aineksia. Lyhyet kappaleet eivät tunnu omaperäisiltä vaan keskeneräisiltä ja teksteistä tarttuu mieleen lähinnä epämääräinen kaipuu kotiin: ”If you give up New York/I’ll give you Tennessee/The only place to be.” Uutta suuntaa tällä levyllä selvästi haetaan, mutta vielä se ei ole löytynyt.

Radioactive-single sohii vähän kaikkialle, mutta siinä ei vain ole stadioneilla tarvittavaa isoa iskua. Paremmin onnistuvat yhtyeen alkuaikojen hyvästä meiningistä muistuttava Mary, Twin Peaks -henkisesti mataava The Face sekä leppoisaksi kantriksi viuluineen kaikkineen yltyvä Back Down South. Kappaleista useimmat eivät jätä muistiin oikein minkäänlaista merkkiä.

Koska lauluntekotaidosta selvästikin uupuu, Kings Of Leonin suurimmaksi valtiksi jää Caleb Followillin välittömästi tunnistettava ääni. Toki mies on upea rocklaulaja, mutta hänen mälli poskessa -maneerinsa tuppaa menemään jo liian pitkälle. Hieman rennommalla otteella saattaisi muutenkin syntyä parempaa jälkeä.

Lisää luettavaa