Jotta levyyn voi pettyä, siltä pitää odottaa jotakin. Minä odotin ihan oikeasti. Viriili The Bandit -single sai ounastelemaan, että Kings Of Leon tekee uutuudellaan paluun, jos ei nyt ihan rockin ytimeen, niin ainakin kohtuu kiinnostavan musiikin sektorille. Perinteisen keskitien rockin relevanssia kyseenalaistava ivakuoro voi toki sanoa, että tämä on juuri rockin ydintä 2021.
Odotettu purskautus rockin viimeisiin suuriin toivoihin kuuluvalta yhtyeeltä onkin soivista latteuksista puserrettu laulusarja, joka yrittää epätoivoisesti kuulostaa merkitykselliseltä. Vaikka näiden kappaleiden ilmiasu on varsin kaukana yhtyeen robustista Youth & Young Manhood -debyytistä (2003), huomaan pohtivaani samaa kuin esikoista kuunnellessani. Ovatko bändin ideat liian simppeleitä, väärällä tapaa tyhmiä? Vuonna 2003 vastaukseni oli kielteinen. Kirveellä veistetyt laulut seisoivat intohimoisen tulkinnan varassa ja Kings Of Leon toi uuteen kitararockiin tujauksen etelän lämpöä. Nyt suhdannesykleistä tipahtanut yhtye avaa levynsä pateettisella nimikkolaululla, jonka yksinkertaisuus on yksinomaan kiusallista. Onpa köyhää musiikkia. Ihan pimpeli pom -menoa.
Odotettu purskautus rockin viimeisiin suuriin toivoihin kuuluvalta yhtyeeltä onkin soivista latteuksista puserrettu laulusarja, joka yrittää epätoivoisesti kuulostaa merkitykselliseltä.
Levyn suurin ongelma on epäsuhta julkisivun ja sen takana avautuvan mielenmaiseman välillä. Jos täysmittaisella albumilla on näin vähän inspiroituneen kuuloisia ideoita, miksi tarvitaan kallis rakennelma niitä esittelemään? Jos tässä ei näyteltäisi suuria tunteita, asian voisi sivuuttaa olankohautuksella ja jopa nauttia levyn parista osumasta. Nyt ajattelen, että yhtyeen urakaaren kuuluukin laskea ja huolella.
Kings Of Leonin huippukauden muodosti muutaman levyn putki vuosina 2005–08, kun ensiaskeleiden roso vääntyi kiihkeäksi ja tiukaksi poprockiksi. Sitten alkoi matka kohti myyttistä ”stadionia”, suuren yhtyeen asemaa. Se oli harharetki paristakin syystä. Kings Of Leonin tyypit eivät ole mitään uusio-AOR-popneroja. Toiseksi megabändin vakansseja ei ole vuosiin ollut jaossa edes hyville yhtyeille. Tragikoomista tällaisessa pitkässä ja piinallisessa laskevassa käyrässä on se, että yhtyeen kiistattomat vahvuudet muuttuvat rasitteiksi. Caleb Followill oli 2000 luvun vakuuttavimpia laulusolisteja rockissa. Nyt hänen keuhkoamisensa tuntuu turhanpäiväiseltä, koska laulettava asia on niin onttoa. Bändin läpimurrossa keskeistä roolia näytellyt tarina verisiteistä on nyt viimeinen pisara. Ai niin, näillä kaikilla on sama sukunimi. Sekin vielä.
