Lana Del Rey on määritellyt tyylinsä itseriittoisella ja varmasti myös itseironisella määreellä ”gangsta Nancy Sinatra”. Se kiteyttää Born To Dien olemuksen ehkä liiankin tyhjentävästi.
Albumilla on kaksi selkeää, vastakkaista puolta. Nancy Sinatra -vertaus edustaa sitä kohtalokaan tummasävyistä, sielukasta elokuvatunnelmaa hönkivää laitaa, millä Lana tuli tutuksi edelleen viime vuoden parhaalta biisiltä tuntuvan Video Gamesin myötä. Hitaammissa kappaleissa myös Lanan parhaimmillaan hyvinkin viettelevä muminalaulu nousee pääosaan, ja sekaan ripotellut elektroniset korostukset perustelevat paikkaansa.
Se toinen puoli, gangsta, kuuluu levyn M.I.A.-vaikutteisissa, menevämmissä r’n’b-sävyissä, jotka muodostavat levyn heikomman ja persoonattomamman lenkin. En voi välttyä ajatukselta, että tuotantopalaverissa on koettu tarpeelliseksi lisätä levylle jotain paremmin aikaan istuvaa. Ajatustasolla se on voinut olla perusteltua, mutta lopputulos on mielikuvituksetonta tusinapoppia, jonka ysäritriphopiin päin nyökkäilevä tuotanto ei edes tuoksu järin tuoreelta. Ja kelvollista räppäriä Lanasta ei saa tekemälläkään.
Surullisella tavalla Lana on malliesimerkki liiallisesta ennakkokohusta. Albumi ei olisi mitenkään voinut täysin lunastaa Video Games -singlen universaalin ihastelun nostamia odotuksia. Paljon lähemmäksi tosin oltaisiin voitu päästä. Ennakko-odotuksiltaan kiinnostavan persoonallinen artistitulokas on häivytetty hajuttomaksi poptuotteeksi tällä kiusallisen epätasaisella albumilla.
Levyn muutamat kirkkaat hetket – Video Games ja Radio etunenässä – ovat omillaan seisoessaan aitoja helmiä, mutta eivät riitä nostamaan albumia kiinnostavaksi. Kokonaisuudessa kiinnostavimmaksi jäävät maallisia iloja ylistävät ja sydänsuruissa riutuvat tekstit, joiden kautta Lanaan saa edes jotain otetta ja jotka ovat monin paikoin musiikkia vahvempia.
