Levyarvio: Särkyneiden unelmien minimalistista americanaa – Lana Del Rey riisuu entisestään ilmaisuaan

Lana Del Rey
Chemtrails Over The Country Club
Universal

Lana Del Rey tekee suurten ikäluokkien musiikkia nuorille. Kuulostaa ristiriitaiselta, sillä onhan meille kerrottu rockin kuolleen, iskelmän kadonneen ja urbaanin popin korvanneen singer-songwriter-perinteen.

Samalla jano mennyttä kohtaan on kuitenkin parikymppisille läsnä. Eivät kaikki yritä kieltää vanhempiensa musiikkimaun vaikutusta tai suorittaa isänmurhaa, vaan käyvät varkaissa tämän levyhyllyllä.

Aivan kuten indielupaus Jack White 2010-luvulla vetäytyi yllättäen arkaaisten putkivahvistimien ja oman vinyyliprässäämön suojiin saaden nuoret miehet rakastamaan musiikkiaan kuin ensihaituville hankittua artesaaniviiksivahaa, tuntui Lana Del Rey myyvän retrotietoiselle yleisölleen jakkupukuja ja kohtalokkaita meikkejä puolen vuosisadan takaa. ”Retro” ei enää edes ole terävintä trendikärkeä, vaan kulttuurikonservatismia. Tähän maneerien toistoon Del Reyn uusi albumi ottaa kuitenkin pesäeroa.

Nykyajan Nancy Sinatran tilalle tuli aavikkoruusumainen Tammy Wynette -hahmo.

Jos 2011 ilmestynyt ensisingle Video Games kuulosti juuri teini-iän ohittaneen hipsterin tunnustukselta, oli pian selvää, että tavoitteena oli rakentaa isompi draama. Samaistua kypsiin elämää nähneisiin naisiin historian lehdiltä. Nykyajan Nancy Sinatran tilalle tuli aavikkoruusumainen Tammy Wynette -hahmo, joka pudotteli viittauksia Kennedyjen klaaniin ja Nukkelaakson huumaantuneiden kotiäitien rikkinäiseen idylliin, amerikkalaiseen lähiögotiikkaan, jossa sydänsuru ja apatia vallitsee.

Del Rey maalaa jälleen tuota kuvaa rappeutuneesta americanasta ja särkyneistä unelmista. Kohdeyleisö ei ole sitä kokenut, mutta silti romantisoi. Iso, melodramaattinen äänikuva on kuitenkin hylätty. Chemtrails Over The Country Club on sisäänpäinkääntynyt, pitkälti akustinen, melkein slowcoremainen albumi, joka nojaa pelkkään lauluääneen ja lausuntaan. Säästeliäästi sirotellut instrumentit on miksattu harmaasävyiseksi alapilveksi.

Tulsa Jesus Freak on ainoa r&b-rytmitetty raita. Se sulautuu saumattomasti kokonaisuuteen ja autotunekin saadaan kuulostamaan kantrin vaikerrukselta. Minimalistinen tuotanto yhdistettynä seesteiseen huokailuun on välillä perin erikoista, kuin Norah Jonesia triphoppina. Karsimisen rohkeutta on pakko kiittää. Sovituksellisesti Del Rey ei koskaan ole ollut levyllään näin yksin.

Kun näyttelijällä ei ole kuoroa, orkesteria, jonka taakse piiloutua, herää kysymys, kuinka pitkälle melko yksiulotteisen nostalgiahahmon siivin voi jatkaa?

Tunnelmaltaan tämä on Del Reyn poissaolevin ja hitain albumi tähän saakka. Kun näyttelijällä ei ole kuoroa, orkesteria, jonka taakse piiloutua, herää kysymys, kuinka pitkälle melko yksiulotteisen nostalgiahahmon siivin voi jatkaa? Asetelman vahvuus onkin näyttää taitava balladinkirjoittaja ilman roolia tai spektaakkelia. Let Me Love You Like A Woman ja Weyes Blood -duetto For Free vavisuttavat sellaisinaan.

Chemtrails Over The Country Club on levy, josta ei haluaisi tehdä nopeita johtopäätöksiä, vaan antaa sen kasvaa ja löytää paikkansa ajan myötä. Varovaisesti sitä voisi povata mestariteokseksi. Samalla siinä on välityön ja jarruttelun tuntua. Ehkä riisuttu, aiemmasta poikkeava linja osoittautuu vain tilinpäätökseksi ennen seuraavaa albumia. Sellainen on nimittäin ilmoitettu julkaistavaksi jo ensi kesänä.