Viime kevään väsähtäneen Chemtrails Over The Country Clubin jälkeen kysyin itseltäni, tarvitsenko enää yhtään Norman Fucking Rockwell! -albumilla (2019) häränsilmään osuneen Jack Antonoffin alituottamaa runolevyä. Onneksi Lizzy Grant on ottanut ohjakset omiin käsiinsä. Blue Banisters on vuoden 2021 parempi Del Rey -albumi, vaikka hillitty alkupuoli ensikuulemalla pelottikin. Black Bathing Suit -kappaleesta eteenpäin levy on pelkkää herkuttelua.
Osa biiseistä on kuulemma peräisin oman suosikkini Ultraviolencen (2014) ajalta, joten ei ole ihme, että miellyttää. Tasavahvasta kokonaisuudesta erottuu Miles Kanen kanssa duetoitu Dealer, joka on alunperin tarkoitettu yhteislevylle The Last Shadow Puppetsin kanssa. Del Reyn lauluosuus on sillä epätyypillisesti herkullisen spontaani ja holtiton.
Jokainen kuuntelu on nostanut esiin uusia suosikkibiisejä, ja näyttää siltä, että Blue Banisters nousee kirjoissani lähes tasoihin Paradise-ep:n (2012) kanssa, mitä pidän todella kovana suorituksena. Kuluneiden vuosien aikana Lana on tietenkin löytänyt omimman balladityylinsä. Juuri nyt Living Legend ja Grantin perheen yhdessä kirjoittama Sweet Caroline tuntuvat hyvin vilpittömiltä ja koskettavilta.
