Rappiota ja pakkomielteitä – Lana Del Reyn Lust For Life lainaa tyylinsä kadonneesta ajasta

Lana Del Rey
Lust For Life
Polydor

Lana Del Reyn musiikista on mahdoton puhua ilman mielleyhtymiä amerikkalaisen popkulttuurin menneisyyteen. Elizabeth Woolridge Grant pitää siitä huolen. Hän on ladannut alter egonsa musiikin niin täyteen viitteitä kadotettuun, uneksi muuttuneeseen aikaan. Irralliset kuvat ovat syöttejä ja vihjeitä. Glamour. Klassikko. Melodraama. Noir. Femme Fatale. Hollywood. Fragmenteista syntyy modernin teknologian avulla palapeli nyt viidennen kerran.

Lust For Life ohjaa oman assosiaatioketjuni toistuvasti 1960-luvun alun teinipopin ja suuren tuottajamaanikko Phil Spectorin suuntaan. Lanaa ja Spectoria yhdistää toisaalta ymmärrys poplaulun perimmäisestä olemuksesta ja toisaalta oman estetiikan lähes pakkomielteenomainen soveltaminen laulusta toiseen. Popissa ei pidä yrittää kertoa maailmasta kaikkea. Pop iskee kapealle alueelle, kovaa ja syvälle. Tuijotat kuulijaa suoraan sieluun, sanot asiasi. Sitten toistat sen hieman eri sanoin. Lyöt aina puukon pohjaan asti. Bruce Springsteenin jälkeen tuskin on kuultu toista amerikkalaisartistia, joka olisi yhtä oivaltavasti päivittänyt esiälyllisen ajan popin muotokieltä oman ilmaisunsa lähtökohdaksi.

Rappion ja viattomuuden rajalla modernisoidusti retroileva maailma tuntuu aluksi täydelliseltä. Olemmeko todistamassa täysosumaa? Ei sittenkään. Olisipa Lanalla ollut rohkeutta saksia muutama raita ja parit pakkopullalta tuntuvat rap-vierailut pois.