En tiedä, mitä Lana Del Reylle tapahtui hänen julkaistessaan vuonna 2019 Norman Fucking Rockwell! -albumin, mutta tuon myötä tuotteliaisuus lähti niin käsistä, että hän on julkaissut neljässä vuodessa neljä ja puoli tuntia musiikkia.
Nyt kuultavalla albumilla on pitkä nimi, se sisältää 16 kappaletta, kestää 78 minuuttia ja Lana Del Rey on tehnyt kappaleissa yhteistyötä kahdentoista eri tuottajan ja vierailijan kanssa. Kunnianhimon puutteesta laulaja-lauluntekijää ei voi syyttää. Itsekritiikki onkin toinen tarina. Se käy ilmi tätä repaleista tilkkutäkkiä ihmetellessä. Lana Del Reylla on saattanut olla vahva visio taiteellisesti vapaasta albumista, jossa on jopa teatraalista dramaturgiaa. Tämä visio pilkahtelee ilmoille aina välillä juonta kuljettavina väliosina. Sitten se taas unohtuu ja eteen tulee vuoron perään vintage-henkistä, mukavan kuuloista Lana-unipoppia ja selvästi modernimpia kokeiluja.
Leppoisan haaveilevaksi musiikiksi albumi on puuduttavaa kuultavaa, kun monet perinteisistä Lana-lauluista on jo kuultu parempina versioina ja osa rohkeammista kokeiluista on oudon kökköjä. Albumi lipuu usein ohi tajunnan ja jättää ihmettelemään vain sitä, tyhjenikö terävin luovuus hienoon A&W-kappaleeseen?
