Samae Koskisen musiikki on ristiriitaistanut ajatuksiani viime vuosina. Jo edellisellä levyllä mielleyhtymät lipuivat ajoittain Arttu Wiskarin suuntaan ja se tuntui rikolliselta. Mihin katosi angstinen indie rock -mies, jonka alkutaipaleen tuotokset saivat ihon kananlihalle?
Kahdeksatta Maidstone-albumia on viilattu pitkään ja hartaasti. Heleän akustisen kitaroinnin lisäksi kuullaan runsaasti taustakuoroa. Levyn aloittava Kasvissyöjän lapsi tuo nopeatempoisesti kikkailevan alun jälkeen herkän ilmaisun kertosäkeeseen. Jo sinkkunakin julkaistu harmoninen Mummu luotaa muistoihin. Kaikki on perseestä -kappaleen anarkistinen nimi herättää hilpeyttä. Kyseessä on rakkauslaulu, jonka mukaan kaikki muu on perseestä ”paitsi sä”.
Perustunnelma levyllä on leppoisa. Kappaleet soljuvat huolettomasti eteenpäin kuin elämän ehtoopuolen hippibussi. Paino on pienten arkipäiväisten asioiden oivaltamisessa. Hetkittäin soitannollisesti yllättävä kokonaisuus osoittaa kuitenkin, että panoksia riittäisi syvempäänkin sukellukseen. Kaikesta valtavirralle flirttailusta huolimatta olen jotenkin huojentunut. Kenties voi seestyä ja vanheta kääntymättä lopullisesti mökkitielle.
Kuulin että olet työstänyt uuden Maidstone-levyn materiaalia myös Englannissa. Miten albumin teko poikkesi aiemmista projekteista?
– Tein levyn kanssa yhteistyötä Riku Mattilan kanssa biisinkirjoitusvaiheessa ja päätettiin, että teen ensin sävelmiä, joista valitaan timanttisimmat ja sanoitan ne vasta sitten. Sävelsin yllättäen levyn laulut pianolla, joka ei todellakaan ole mulle ykkössoitin ja kirjoitin tekstejä monissa eri paikoissa viimeistellen ne Englannin Maidstonessa ystäväni luona.
– Samanlaista tasapainoilua totaalisen epävarmuuden ja nerousilluusion välillä tämä on ollut niin kuin aikaisemminkin, ja kun levy on valmis, mielen valtaa ääretön tyhjyys ja fantasiat uran lopettamisesta. Silti mulla jo tässä vaiheessa puhelimen muistio pursuaa uusia mahtavia biisi-ideoita, yhtenä esimerkkinä Haluisin ostaa markkinoilta susipaidan mutten kehtaa.
Mua kiehtoo, että monet näkevät tekstini arkisina juttuina, kun taas itse näen tilanteen täysin päinvastaisena. Siis että mä juhlin tätä taikaa ja ylimaallisuutta, mitä ympäriltämme löytyy.
Kotimaisten artistien tyylivaihtelu tuntuu olevan nykyään muodikasta. Miten oman musiikkisi luonne on muuttunut vuosien varrella?
– Mulle biisinkirjoitus on leikkiä ja sellaisena tahdon sen pitää. Sama pätee muotoseikkoihin. Olen flirttaillut niin elektronisemman ilmaisun kuin iskelmänkin kanssa. Tuotannossani on ollut kaikenlaista semimuodikasta vokaalisämpleistä fuzz-sooloihin, mutta Maidstonella tein tiettyjä ratkaisuja täysin oman maun mukaan. Siellä kuullaan paljon akkarimattoja, orkestraatioita ja runsaita taustalaulukuoroja. Tavallaan mulla on tarkoitus tehdä ajatonta musiikkia, jota kuunnellessa kehtaa katsoa peiliin vielä pappanakin.
Sanoituksesi kuvaavat usein arkipäivän tapahtumia. Mitä toivot niiden välittävän kuulijoille?
– Mua kiehtoo, että monet näkevät tekstini arkisina juttuina, kun taas itse näen tilanteen täysin päinvastaisena. Siis että mä juhlin tätä taikaa ja ylimaallisuutta, mitä ympäriltämme löytyy. Ihmettelen ihmisen kykyä empatiaan ja rakkauteen. Löydän merkityksiä asioista, joissa niitä ei välttämättä kauheasti olekaan. Kai mä tahdon tekstieni antavan ihmisille toivoa, samaan tyyliin kuin olen itse saanut monista biiseistä.
Kertoisitko hieman Mummu-kappaleen henkilökohtaisesta merkityksestä ja sanomasta?
– Kai siinä lähtöajatuksessa on jotain hengenheimolaisuutta Beach Boysin I Just Wasn’t Made For These Times -biisiin. Mun mielestä laulun ydin tulee vasta c-osassa. Kertoja on koko biisin ajan nillittänyt kaikesta melko triviaalistakin, niin hän rupeaa yhtäkkiä näkemään isompia linjoja. Kuinka muutoksessa voi olla myös hyviä puolia, kuten vähemmistöjen oikeuksien parantuminen. Mä olen itse aika kova valittamaan, kyllä mua ällöttää jengin tyhmä käytös internetissä ja tietty sivistymättömyyden ihannointi joka leimaa aikaamme monilta osin.
Teksti: Virpi Suomi
