Levyarvio: Samae Koskisen rallattelut eivät innosta, mutta vakavammissa lauluissa artisti näyttää taitonsa

Samae Koskinen
Viima vie
KHY Suomen Musiikki

Musiikillisena moniottelijana Samae Koskisen meriitit ovat mittavat, mutta soolouran huipentuma on antanut odottaa itseään – ja odotus jatkuu Viima vie -albumilla. Mutta eteenpäin mennään. Introraidan jälkeen helähtävä Paul Stanleyn silmät esittelee rikkaan ja ikivihreän äänimaiseman ja artistin, joka tuntuu tavoittaneen jotain oleellista tulevasta suunnastaan.

Se mikä avauksessa voitetaan, vedetään Kaks viikkoo lomaa -rallattelulla pöntöstä alas. Koskinen on aiemminkin syyllistynyt irtopisteiden kalasteluun hassuttelulla (Läski mulkku ja Jonnet ei muista), vaikka vahvuudet piilevät vakavammassa ulosannissa. Puhuttelevampaa puolta edustaa Kulta, sano se mulle ääneen, joka räjähtää jopa pavemaijasmaisiin jylhyyksiin. Kun Koskinen uskaltaa vakavoitua ja luottaa korkeaan rekisteriinsä tavanomaisen tuhinansa sijaan, tapahtuu ihmeitä. Samaa kauneutta kuullaan tyhjään kertosäkeeseensä saakka mainiolla Hanska ajotiellä -kappaleella.

Huiput jäävät harvalukuisiksi, mutta ne valavat uskoa. Ehkä tulevaisuudessa loistaa monipuolinen ja aseistariisuva Samae Koskinen, joka ajattomalla äänimaailmalla kolkuttelee samoja tuntoja kuin Olavi Uusivirta tai Knipi.