LIEKKI: Hyönteinen

LIEKKI
Hyönteinen
Mercury

Vain vuosi järkälemäisen Kalliot leikkaa -albumin (2007) jälkeen Liekki tarjoilee ystävilleen uutta materiaalia. Ennakkotiedot lupailivat, että luvassa olisi suurikin kontrasti tätä levyä edeltäneille mahtipontisille teoksille. Kaiketi tästä syystä albumia tuottamaan pestattiin Magio-debyytin (2001) tuottanut Janne Haavisto. Hyönteinen soi kuin soikin edeltäjiänsä kepeämmin, mutta kyseessä on hillitympi nahanluonti kuin odottaa saattoi. Levyn suurin ero edeltäjiinsä nähden on lopulta siinä, että se on kestoltaan lyhyempi ja sellaisena helpommin nieltävissä kokonaisuutena.

Liekin levyjä hallinnut naivistis-mystisten lyriikoiden ja jätkämäisten hardrock-riffittelyjen nivoutuessaan tuottama yhtälö on ollut parhaimmillaan täysin ainutlaatuinen, mutta tästä seurannut ironia ei ole aina taittunut yhtyeeltä ongelmitta. Toisinaan satumaiset boogiet ovat jättäneet hölmistyneen jälkivaikutelman, muusikkorockia runotytöille? Liekin musiikin alituinen karkailu progressiiviseen liitoon on kiistaton osoitus yhtyeen lahjakkuudesta ja sovitustaidosta. Hyönteisellä popmaisia kappaleita pitkitetään toisinaan kuitenkin aivan turhaan taiturimaisilla urkusooloilla ja instrumentaalivälikkeillä. Peräänkuulutettua kepeyttä on tuotettu runsailla perkussioilla ja astetta edellisiä levyjä ilmavammalla yleissoundilla, tosin vieläkin suurempi soitinnuksellinen variaatio olisi tuntunut vaihteeksi virkistävämmältä.

Levyn ykkössinkku, twistinä rullaava Kauan, kauan sitten soi konstailemattoman kauniisti, ja yksin siitä lauluntekijä Janne Kuusela ansaitsee uuden sulan hattuunsa. Kuulas Kesäyö on sähkökitara-arpeggioineen, laukkakomppeineen ja eeppisine kertosäkeineen ehtaa ja tunnistettavaa Liekkiä. Aamunkoin kertautuva, modaalinen kitaramelodia on osoitus Kuuselan kyvyistä luoda kappaleisiinsa tehokkaita koukkuja. Paikoin Hyönteinen kuitenkin nilkuttaa myös sisällön osalta. Tusinaballadi Seilaan, Seilaan ja lepsu saaristolaisgroove Kaks vanhaa varista eivät kestä vertailua huippuhetkiin.

Levyä kuunnellessa tulee tahtomattaan pohtineeksi sitä, onko teos syntynyt todellisesta sanomisen tarpeesta. Kuuselalla on ilmiselvästi sisäsyntyinen kyky laatia milloin vain hienoja sävelmiä, mutta samaa ei voi sanoa miehen lyyrisistä kyvyistä. Toki tekstejä voi kuunnella foneettisina olioina tai vain vihjeitä sisältävinä tunteiden herättäjinä. Hyönteistä kuvittavat epämääräisistä ajelehtimisista, säätiloista ja uusista ihastumisista kertovat surumieliset ja romanttiset sanajonot muuttuvat tautologian myötä kuitenkin selkärangattomiksi nilviäisiksi, jotka lipeävät käsistä juuri, kun niistä on saamassa otteen.