LIEKKI: Kalliot leikkaa

LIEKKI
Kalliot leikkaa
Mercury

Ennakkotiedot antoivat olettaa, että Kalliot leikkaa -teos tulee olemaan niin sisältönsä kuin mittansa puolesta todellinen järkäle. Näiden huhujen todenperäisyyttä tuskin kenelläkään oli tarvetta epäillä, sillä onhan Liekki profiloitunut jo aiemmilla levyillään pitkän kaavan mukaisiin toteutuksiin. Nelikon levyistä ainoastaan toisena ilmestynyt Korppi (2003) on pysytellyt lähellä nykymuotoisen pitkäsoiton mittaa, eikä sitäkään voi sisältönsä puolesta kovin helposti nieltävänä pitää.

Kestot ovat kuitenkin toissijaisia asioita sen tosiasian rinnalla, että Liekki on lähes aina pystynyt täyttämään levynsä vertailun kestävällä materiaalilla. Näin on nytkin, sillä kuudentoista biisin ja 75 minuutin sekaan ei montakaan turhaa sointua tai sävelkiertoa mahdu. Tiivistämisen varaa varmasti paikoin olisi, mutta mitään puuduttavan progressiivista masturbaatiota ei levyltä löydy. Kappaleet nojaavat pohjimmiltaan eheisiin ja omilla jaloillaan seisoviin lauluihin, eivät rakenteiden tueksi lätkäistyihin sooloihin tai ”liian” riemullisiksi yltyviin jammailuihin. Vaikka Kalliot leikkaa on isosti tuotettu ja lievää ähkyäkin aiheuttava teos, on silti helppo kuvitella Janne Kuusela soittelemassa näitä kappaleita mökin laiturilla vanhalla nailonkielisellä. Oikeastaan ainoa biisi, joka tähän muottiin ei sovi, on eläimelliseen revittelyyn päättyvä Talviunta – yhtenäisen ryhmäkurin rikkova lauman musta lammas.

Liekki on koko uransa ajan saanut nauttia kriitikoiden varauksettomasta suosiosta ja pääosin aivan ansiosta. Liian usein bändin levyt ovat kuitenkin saaneet kirjoittajilta hyviä pisteitä ”vain koska kyseessä on Liekki”, aivan kuin asteikko alle neljän tähden ei olisi edes ollut käytettävissä. Hyvistäkin levyistä, kuten Liekin jokaisesta neljästä, löytyy kritisoitavaa, sillä täydellisestä napakymppiä yhtye ei ole vielä julkaissut.

Uutuuden ongelmat tiivistyvät orastavaan sekavuuteen – Liekki on lähtenyt jäsentämään ilmaisuaan entistä riffivoittoisempaan suuntaan, mutta uudistuminen on jätetty hieman puolittaiseksi. Aivan kuin yhtye ei olisi osannut päättää, onko sen uusi sointi enemmän Bostonin vai Steve Miller Bandin suuntainen. Upean kitarakoukun johdattelema Marie-ennakkomaistiainen antoi odottaa vahvemmin ylilyötyä meininkiä, joten tässä suhteessa Kalliot leikkaa tuottaa ensi alkuun perinteisyydellään pienen pettymyksen.

Toisaalta yksi Liekin parhaimpia puolia on, että uudistumisesta huolimatta sen soundi on jäljittelemätön kuin sormenjälki. Kuuselan uniikkia ääntä ja Okke Komulaisen 70-luvun mestareiden suuntaan kumartavaa kosketinsoitintyöskentelyä ei vain voi olla tunnistamatta. Ensimmäistä kertaa esiin nousee myös Kuuselan vuosien varrella hioutunut kitarointi, joka kuljettaa useaa levyn kappaletta rohkeasti ja dynaamisesti eteenpäin. Asia on huomioitu myös levyn miksausvaiheessa ja kitara onkin kiivennyt koskettimien rinnalle johtavaksi instrumentiksi.

Kalliot leikkaa sisältää useita Liekin uran parhaita kappaleita. Jo aiemmin mainittu Marie, Wigwam-henkinen avaus Kesäpäivä ja mietteliäs Löydän uuden maan tulevat varmasti tulevaisuudessa löytämään paikkansa yhtyeen Parhaat-kokoelmalta. Myös tuorein singlelohkaisu Loistaa loistaa toimii hienosti, vaikka siitä puuttuukin levyn alkupään kappaleille ominainen iskevyys.

Kalliot leikkaa haastaa Rajan piirsin taa -levyn (2005) vakavaan kilpaan Liekin parhaan albumin tittelistä, mutta vielä on liian aikaista sanoa tuloksesta mitään. Liekin, kuten useimpien laatubändien, levyt vaativat pitkää perehtymistä, eikä ensivaikutelmien perusteella voi vetää kuin hataria suuntaviivoja. Se on kuitenkin selvää, että asteikko alle neljän tähden ei tule vieläkään kysymykseen.