LIEKKI: Korppi

Arvio julkaistu Soundissa 04/2003.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.

Kun metalli kaikesta underground-uhostaan huolimatta on jo vuosia ollut rockin valtavirran pääaines, sen estetiikan raskaus ja sointien kireys on hiipinyt koko popmusiikin sanastoon jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. Sen seurauksena keveys tarkoittaa monille samaa kuin munattomuus ja tyhjänpäiväisyys.

Arvio

LIEKKI
Korppi
Hawaii

Kun metalli kaikesta underground-uhostaan huolimatta on jo vuosia ollut rockin valtavirran pääaines, sen estetiikan raskaus ja sointien kireys on hiipinyt koko popmusiikin sanastoon jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. Sen seurauksena keveys tarkoittaa monille samaa kuin munattomuus ja tyhjänpäiväisyys.

Todellisuudessa noiden käsitteiden välillä ei ole mitään yhteneväisyyttä. Kyse on vain laumaan kuulumisesta. Joukosta erottuminen ja vastavirtaan kulkeminen vaativat aina enemmän kanttia. Ja visiota. Niitä kätkeytyy Hollolan Petrax-studiossa syntyneen Korpin herkkään hahmoon häkellyttävä määrä.

Karkkiautomaatin tuhkista nousseen Liekin Magio-debyytti toi pari vuotta sitten ilmestyessään tuulahduksen raikasta ilmaa epäilyttävässä yksimielisyydessään ummehtuvaan suomirockiin. Rumpali Vesa on vaihtunut kakkoslevyllä Juha "Suti" Kulmalaan, mutta muuten entisellään pysyneen ryhmän ilmanvaihto ei siitä ole ainakaan heikentynyt. Korppi jatkaa edeltäjänsä linjaa. Tunnelmat vain ovat entistäkin mystisempiä, usein epämääräisesti tummemmalla tavalla. Laulut tuntuvat tapahtuvan jossain vaihtoehtotodellisuudessa, jonka outoa lumoa on vaikea vastustaa. Erittäin yhtenäisen kokonaisuuden muodostava Korppi on kuin kodin lähimaastosta löytyvä unohdettu polku: sitä on aivan pakko lähteä seuraamaan juuri siksi, että ei tiedä minne se johtaa. Päivä päivältä ahtaammaksi käyvään maailmaan tulee äkisti uutta virkistävää tilaa.

Liekin sytykkeet tulevat kultaiselta 60-luvulta, mutta niistä saadussa lämmössä ei ole tietoakaan sameasta nostalgiasta. Sävelmät laatineen Jannen laulu – vaikka onkin selvästi kehittynyt sitten Magion – tuo turmeltumattomassa haavoittuvuudessaan muistumia Pekka Strengistä, tuosta suomalaisen popin varhain kuolleesta lempeästä, mutta suuresta kapinallisesta.

Sointia leimaavat Jannen lämpimän äänen ja Okke Komulaisen vilvoittavan kuulaasti helkkyvän sähköpianon ohella Jannen kompit akustisella kitaralla ja kirkkaat sähköiset soolokuviot. Paikoin, esimerkiksi avausraidalla Pako, hän yllättää mainiosti ujeltavalla esiproge-soundilla. Ovelasti salaperäisen nimiraidan hämmentävän tyrnä sähkökitarariffittely huokuu tuntematonta uhkaa, aivan kuin unessa. Laulu pesiytyy tajuntaan ja jää sinne kummittelemaan. Magioa sulostuttaneet puhaltimet ovat tällä kertaa vähissä. Pienokaisen kulkua sentään saattelee hellä huilu.

Tempot ovat pääsääntöisesti varsin ripeitä. Ei vähiten Luulin, luulen -kappaleen sergiomendezmäisessä rytmiikassa, jota Komulaisen hienovaraisesti tilassa elävät urut saattelevat subversiivisesti. Haikean kertosäkeen Janne vetäisee tyylikkäästi falsetissa. Tikarin folk-rockissa heleys yhtyy synkeyteen kuin brittiläisen The Strawbsin mestarillisella From The Witchwood -albumilla muinoin. Laulut ovat kestoltaan epätavallisen pitkiä, kuten sen puoleen koko albumikin. Pitkästymisestä ei silti ole pelkoa. Korpin kutsu vain voimistuu mitä enemmän sitä kuuntelee.

Lisää luettavaa