LOU REED & METALLICA: Lulu

LOU REED & METALLICA
Lulu
Vertigo

Tämä levy on ensimmäisistä huhuista lähtien ollut oikea trippi – paperillahan Lulu oli aivan selvä huutonaurun paikka ja siitä paistoi läpi relevanssinsa menettäneiden artistien rimpuilu matkalla kohti hautaa. ”Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa” ja sitä rataa.

Vaikutelma vahvistui projektin tietojen tarkentuessa. Teos perustui saksalaisen ekspressionismin kantaisiin kuuluvan Frank Wedekindin teksteihin. Niinpä. Kun The View julkaistiin näytteenä levyn sisällöstä, vain vakavasti mielenvikainen ihminen ajatteli sen kuultuaan, että toivottavasti tarjolla olisi vielä yli 70 minuuttia samaa.

Askel parempaan suuntaan otettiin, kun Soundcloudissa julkaistiin näytteitä kaikista kappaleista. Nyt alkoi ilmassa olla jo odotuksen tuntua, sillä jotkut äänimaisemista joihin vihjailtiin olivat oikeasti kiinnostavia. Mutta miten sitten kävi?

Vastaus on traagisesti.

Hyvät uutiset ensin. Mitä Metallican soittoon tulee, niin tämä on rennointa ja romuluisinta menoa aikoihin. Soitto uhkuu sellaista voimaa, jota ei kahdella viimeisellä levyllä nähty. Lou Reed on myös tuonut bändin palettiin hienoja juttuja ja rohkeita ratkaisuja. Kiertoa huudatetaan sopivissa määrin, droneja ja hälyääniä käytetään hienosti ja hyvällä maulla. Jouset toimivat tällä kertaa. Jos näitä voimia olisi onnistuttu valjastamaan ihan oikeiden laulujen tekemiseen, tällä projektilla olisi ollut potentiaalia klassikoksi. Kuten metallikerettiläinen Chuck Klosterman omassa analyysissaan sanoo, se potentiaali uhrattiin taiteellisen vapauden alttarille. Joskus rajoitteet ovat vahva esteettinen työkalu.

Tämän levyn tuhoaa lopullisesti kaikki sanoihin ja ihmisen ääneen liittyvä. Tällä saralla ei voi edes puhua huonoudesta tai keskinkertaisuudesta, vaan siirrymme pikkuhiljaa kohti vastenmielisyyttä ja ahdistavaa pahoinvointia.

Pienempi paha ovat Hetfieldin laulut, jotka ehkä osittain satunnaisuutensa ja irtonaisuutensa ansiosta kuulostava Hetfield-karikatyyriltä. Todellisen hajupommin pudottaa underground-vaari Lou Reed. Jos isoisäsi on Touretten syndroomasta kärsivä ja mahdollisesti poliisille tuttu puskarunkkari, hän kuulostaa suomalaiselta versiolta siitä Lou Reedistä, joka tällä levyllä esiintyy.

Lou Reed ei parhaimmillaankaan ole ollut lyyrikkona ihan niin hyvä kuin itse väittää ja jopa Mistrial-levy 1980-luvun syövereistä on todella vakuuttavaa tämän levyn kömpelön tekotaiteellisen myllytyksen rinnalla. Wedekindin tekstiä en ole lukenut ja uskon, että siinä käsitellään monia samoja itseinhoon liittyviä kysymyksiä, joita Reed omissa teksteissään käsittelee, mutta on hyvin vaikea uskoa sävyn olevan sama. Olkoonkin, että saksalainen ekspressionismi oli taidesuuntauksena harvinaisen rankka ja traumatisoitunut sekä traumatisoiva.