Kaipa lontoolaista Mumford & Sonsia voi yhä luonnehtia folkyhtyeeksi, vaikka sen turboahdettu ja täsmätuotettu musisointi onkin olemukseltaan lähempänä Coldplayta kuin Fairport Conventionia. Tuskin useimmat Marcus Mumfordiin ja kumppaneihin ihastuneet ovat edes kiinnostuneita brittiläisen folkrockin peruskiven yli 40 vuotta tekemistä levyistä.
Mumford & Sonsin kolme vuotta sitten ilmestynyt Sigh No More -levy oli valtava yllätyshitti. Se ylsi albumilistan kakkoseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa ja on myynyt yli viisi miljoonaa kopiota. Sana virkistävästi valtavirrasta poikenneesta levystä kiersi suurelta osin ihmiseltä toiselle eli viidakkorumputyyliin. Niinhän se on, että ystävä on usein luotettavin suosittelija.
Suursuosioon Mumford & Sons vastaa viemällä musiikkinsa stadioneille. Kaikki on suurempaa ja tarttuvampaa. Jopa niin suurta, että usein päällimmäisenä polkkaava banjo tuntuu väärään paikkaan eksyneeltä ja Marcus Mumfordin karhea lauluääni pelkältä roolilta.
Mumford & Sonsin debyytissä viehätti illuusio siitä, että kappaleet olisi voitu laittaa kerralla purkkiin. Uutuus ei yritä tarjota mitään samanmoista, vaikka yhtye on soittanut monia Babelin biiseistä pitkään keikoilla. Ehkä ne ovat löytäneet lavalla tehokkaimman muotonsa, mutta tällaisessa musiikissa on aina kyse hengestä. Sitä ei ole kovin paljon säilynyt.
Kiusallisinta Babel-levyssä on musiikin kaavamaisuus ja sisällyksettömyys. Kuin muotilehden sivuilta repäistyn nelikon uutuus tulee taatusti soimaan Marks & Spencer -liikkeissä kyllästymiseen asti.
