PJ HARVEY: The Hope Six Demolition Project

Arvio julkaistu Soundissa 4/2016.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.

Arvio

PJ HARVEY
The Hope Six Demolition Project
Island

Polly Jean Harveyn tuotannossa albumikokonaisuuksia määrittävä erikoispiirre on usein soundi. Löytyy rujo ja äänekäs To Bring You My Love (1995), iso ja täyteläinen Stories From The City, Stories From The Sea (2000), demomainen Uh Huh Her (2004), herkkä ja paljas White Chalk (2007) ja niin edelleen.

Ensimmäiseksi The Hope Six Demolition Projectissakin rakastuu korvia hellivän lempeään, lämpimän tuhnuiseen ja huolella sovitettuun soundiin. Albumi soi maanläheisenä, PJ Harveylle epätyypillisenkin hillittynä bändilevynä, jossa yleensä läpitunkeva PJ:n persoona korostuu totuttua vähemmän. Let England Shake -menestyslevyllä (2011) esitelty saksofoni töräyttelee onneksi runsaasti tälläkin kertaa – levyn päättävä vahvatunnelmainen Dollar, Dollar jopa rakentuu sen varaan.

Taustalla siintää taas se läpi PJ:n uran kulkeva juurakko, mistä vaikkapa Rid Of Men (1993) riffitkin kaivettiin – bluesista kumpuava yksinkertainen biisirakenne ja luotto toisteisuuden voimaan. Tukena ovat luottotuottajat Flood ja John Parish. Tutut ainekset siis, mutta lopputulos taas jotain virkistävän uutta.

”Rivit ovat niin konkreettisia ja eläväisiä, että on suuri houkutus uskoa Pollyn todistaneen tarinat itse”

The Hope Six Demolition Project on verrattain helppo levy päästä sisään. Kappaleet ovat melodisia ja vaivatta hahmottuvia – siinä mielessä tietynlainen vertailukohta onkin jumalainen rocklaulukokoelma Stories From The City, Stories From The Sea, vaikka nyt ollaankin ylväiden rockanthemeiden sijaan mietteliäiden ja inhimillisen kokoisten laulujen äärellä.

Lyhyt ja kommervenkeittä läpi soitettu avausraita The Community Of Hope paaluttaa itsestään numeroa tekemättömän, helposti rakastettavan albumin tunnelman ja tyylin. PJ johdattaa meitä ympäri maapallon Washingtonista Kosovoon ja Afganistaniin, vilauttaen eteemme usein hämäräksi jääviä (Genius-sivuston käyttäjien kontribuutioita odotellessa) mutta todentuntuisia viittauksia. Laulujen pääosassa ovat kerjäläiset, sodan jalkoihin jääneet ja muut vähäosaiset.

Rivit ovat niin konkreettisia ja eläväisiä, että on suuri houkutus uskoa Pollyn todistaneen tarinat itse: ”At the refreshments stand / A boy throws out his hands / As if to feed the starlings / But really he throws nothing / It’s just to watch them jump” (Near The Memorials To Vietnam And Lincoln).

Musiikin irrallisuus nykytrendeistä sekä nyökkäykset vanhaan bluesiin ja puuvillapelloille (call and response -tyyli) alleviivaavat teemojen ajattomuutta ja historian toisteisuutta – vaikka lauluissa kerrotaan yksityiskohtaisia otteita nykyelämästä, samanlaisia ikäviä ihmiskohtaloita on ollut aina ja tulee olemaan. Viittaukset popmusiikin historiaan ovat myös konkreettisia: River Anacostiassa lainataan hokemaa Wade In The Water -negrospirituaalista, ja Ministry Of Social Affairsin pohjalla kulkee sample Jerry McCainin That’s What They Want -bluesista (1955).

Kolmella tuoreimmalla albumillaan PJ Harvey on päästänyt irti imagonsa alun perin rakentaneista isoista säröriffeistä ja rupisesta rocksoundista – ja samalla luonut itsensä onnistuneesti uudelleen. Pakottomalta tuntuva mutta sekä musiikissaan että teksteissään runsaasti kerroksia paljastava The Hope Six Demolition Project kirjoittaa taas täysin uuden kappaleen PJ:n diskografiaan. Samalla se yhdistää luontevasti pisteet alku-uran rock-kuningattaren ja artsumman nyky-Pollyn välillä.

Lisää luettavaa