Jos tutkan alle otetaan 90-luvulla esiin nousseet artistit, jotka ovat vielä nykypäivänä relevantteja, on lista hyvin lyhyt. Yksi nimi, joka listalta kuitenkin varmasti löytyy, on Polly Jean Harvey. Harveyn säästeliäs levytystahti (edellinen levy The Hope Six Demolition Project ilmestyi 2016) ja valokeiloja väistelevä persoonallisuus eivät toki ole tätä yhtälöä kovin hyvin tukeneet, mutta taiteellisten sisältöjen puolesta PJ:n tuotanto on ollut järjestelmällisesti priimaa. Niin on edelleen.
I Inside The Old Year Dying -levyä on taiteilija itse kuvaillut ”tämän kaoottisen ajan turvapaikaksi ja hengähdystauoksi”. Tästä ajatuksesta on helppo saada kiinni. Kun elämä kokonaisuutena muuttuu vuosi vuodelta hektisemmäksi, lähinnä kokoelmaksi nopeita ja kertakäyttöisiä digivälähdyksiä, on hyvä tarttua johonkin aitoon ja ajattomaan – sellaiseen, joka kertoo kokonaisia tarinoita suoraan ja rehellisesti. Tässä vertailussa I Inside The Old Year Dying toimiikin erinomaisen hyvin.
Levyn julkaisun yhteydessä julkaistussa haastattelussa Harvey nostaa yhdeksi suureksi vaikuttimeksi Bob Dylanin kolme vuotta sitten julkaiseman eeppisen Murder Most Foul -teoksen. Kyseessä on täysin poikkeuksellinen teos jopa Dylanin jäätävän kokoisessa katalogissa. John F. Kennedyn murhan ympärille kietoutuva teksti versoaa lopulta kokonaiseksi 60-luvun antologiaksi – ja lähes seitsemäntoista minuutin mittaan.
Levyn vahvimmat kappaleet, kuten nimikappale sekä suorastaan hyytävä All Souls kuuluvat kiistatta Harveyn uran merkkiteosten kärkijoukkoon.
Harvey toteuttaa samaa tekstillisesti versoilevaa tyyliään, jossa melodiat jäävät toissijaiseksi ja/tai pelkän säestyksen tasolle. Useimmat koukut loistavat poissaolollaan, joten jos odotat To Bring You My Loven (1995) tai Stories From The City, Stories From The Sean (2000) kaltaista kitararockia, saatat pettyä. Yhteistä Dylanin kanssa on myös Harveyn peittelemätön mielenkiinto makaabereja aiheita kohtaan, hieman samaan tapaan kuin sielunveljellään Nick Cavella.
I Inside The Old Year Dying on tunnelmaltaan unenomainen, aiempaa yhä vahvemmin pianovetoinen pitkäsoitto. Harkitulla maulla käytetyt taustat pohjautuvat pääosin analogisiin jousi- ja lyömäsoittimiin, sähkö kaikessa muodossaan loistaa levyltä poissaolevana. Ratkaisu, joka varmasti on tuottanut mielenkiintoisia keskusteluita levyn toisena tuottajana toimivan Floodin kanssa. Levyn vahvimmat kappaleet, kuten nimikappale sekä suorastaan hyytävä All Souls kuuluvat kiistatta Harveyn uran merkkiteosten kärkijoukkoon.
Musiikin ja taiteen yhteys on tässä maailmassa rapautunut kilpaa ilmaston kanssa, mutta onneksi meillä on yhä PJ Harvey.
