Jos ostat vain yhden näistä Universalin julkaisemista John Peel Sessions -sarjan levyistä, olkoon se The House Of Loven kaikki kuusi vuosina 1988-1992 äänitettyä radiosessiota sisältävä tupla. The Smithsin hajottua The House Of Loven johtaja Guy Chadwick oli hetken verran Britannian parhaiden pop-laulujen kirjoittaja ja Terry Bickersissä hänellä oli aivan Johnny Marrin ja Will Sergeantin veroinen kitaristi.
The House Of Loven helisevä, romanttinen ja hitusen psykedelinenkin pop on tarvittaessa iskevää, toisinaan se ajelehtii aamu-usvan lailla. Tutut Destroy The Heart ja Christine ovat minkä tahansa vuosikymmenen parhaita pop-lauluja, kuten oikeastaan kaikki ennen Bickersin eroa julkaistu materiaali. Hänen lähtönsä jälkeen Chadwickin ei enää tarvinnut olla varpaillaan ja yhtyeestä katosi jännite. Myöhemmin nauhoitetut kappaleetkin ovat toki ensiluokkaista, klassista poppia.
Sen sijaan 90-luvun puolivälissä uudeksi The Smithsiksi nostetun Genen esitykset eivät kipinöi lainkaan. Yleensä kaiken uuden kimpussa kärppänä häärinyt John Peel kutsui nelikon studioon vasta kauan albumijulkaisun jälkeen. Vahvimmat biisinsä Gene oli käyttänyt jo ensimmäisillä singleillään.
Toisen levyn Queen Elizabeth Hallissa äänitetty osuus ei potki perseelle ja Dirty Old Town -laina on yksi kummallisimmista ideoista koskaan. Muistot tästä yhtyeestä olivat paljon parempia. Ei ollut laulaja Martin Rossiterista ja kitaristi Steve Masonista 90-luvun voimapariksi.
Siouxsie & The Banshees sai ensimmäiset sessionsa paljon ennen lokakuussa 1978 julkaistua The Scream -albumi-debyyttiään. Jo vuoden 1977 lopussa tehdyt taltioinnit osoittavat yhtyeen valmiiksi. Tuntuu oudolta, että ryhmä roikotti kömpelön Helter Skelter -version mukanaan albumille asti.
Metalliset kitarat, yksinkertainen rytmi ja Siouxsie Siouxin kalsea ääni kuuluvat aikansa tunnistettavimpiin soundeihin. Tinderbox-levyn (1986) materiaali erottuu aiemmasta eeppisyydellään ja pehmeämmällä otteellaan.
Kun muut levyt on koostettu kokonaisista sessioista, on kontrollifriikkinä tunnettu Polly Jean Harvey valinnut mukaan vain esitystensä parhaimmiston. Vuonna 1991 nauhoitettu ensimmäinen biisinelikko esittelee raa’an rocklöydön ja viittä vuotta myöhemmin kappaleet kihisevät ilman rumpuja. Levyn dokumenttiarvo olisi tietenkin ihan toinen, jos mukana olisi kaikki nauhalle jäänyt materiaali.
Jos puhutaan lisää näiden levyjen dokumenttiarvosta, niin Pulpin paketti on omaa luokkaansa. Se on sitä jo pelkästään sen vuoksi, että mukana on aloittelevan bändin vuonna 1981 (!) esittämä herttainen ja höpsö biisinelikko. Seuraava sessio lähetettiin yli yhdentoista vuoden kuluttua, kun yhtyeellä oli esitettävänään lopulta His ’n’ Hers -läpimurrolle (1994) päätynyttä materiaalia.
Pulpin kolmas kerta sisältää muun muassa Common Peoplen ja viimeinen sessio unohdetun We Love Life -klassikon (2001) biisejä. Kun paketin toiselle levylle on koottu viidentoista biisin verran keikkakamaa BBC:n arkistosta, on yhtyeen lähes kaikki vaiheet käyty läpi.
