PJ HARVEY: White Chalk

PJ HARVEY
White Chalk
Island

Kun on tottunut lähes koko uransa hätkähdyttämään ja tuomaan itsestään eri puolia mahdollisimman näkyvästi esille, on sovinnaisempi lähestymistapa jo kannanotto sinänsä. PJ Harveyn kahdeksas albumi pysäyttää siksi, että se tuo esiin vain musiikin. White Chalk -albumi tuntuu tehdyn vain itsensä vuoksi, ei näyttääkseen uuden puolen kameleonttimaisesta artistista.

Lähtökohdat eivät povaa muutosta. Levyn yhdessä Polly Jeanin kanssa tuottaneet Flood ja John Parish ovat kuuluneet taustajoukkoihin jo vuosia. Poissa ovat kuitenkin synteettiset rytmit ja hyökkäävät särökitarat, joita Harvey on joko yhdessä tai erikseen levyillään käyttänyt. White Chalk on ennakkotietojen mukaisesti pianovetoinen albumi, mutta sen merkitystä ei pidä korostaa liikaa. (Tämä siitäkin huolimatta, että levyltä löytyy The Piano -niminen kappale.) Tuntuu kuin instrumenttia käytettäisiin vain säestämiseen, ei niinkään sävellysten esittämiseen. Ennen kaikkea se auraa tilaa kohta 38-vuotiaan artistin äänelle.

Jälkiviisaasti taakse katsoen Stories From The City, Stories From The Sea -suurkaupunkitutkielma (2000) oli väkinäinen. Uh Huh Her -albumi (2004) jäi puolestaan lähes samantien etäiseksi ja hahmottomaksi. Yhtä vahva albumi löytyy vasta vuoden 1998 Is This Desire? -levystä. White Chalkin minimalistisuus on sekä linjakas ratkaisu että kädenojennus kuulijalle: levyn punaista lankaa tarjotaan käteen saakka. Eikä albumi edes ole mikään yhden idean tuote, lisäinstrumentteja käytetään säästeliäästi ja viimeistään PJ:n ääni takaa, että kappaleet myös erottuvat toisistaan.

Levyn pohjavire on tumma, pahaenteinenkin, mutt ei suinkaan yksiulotteiseen näennäismystisyyteen sortuva. Ainoa mielleyhtymä toiseen artistiin tulee Portisheadista ja sekin liittyy vain levyn tunnelmaan, ei tyyliseikkoihin. Pollyn erottaa seuraavan sukupolven herkänvahvoista naisartisteista pettämätön kyky olla samaan aikaan intiimi ja intensiivinen.