QUEENS OF THE STONE AGE: Era Vulgaris

Huonon ja varsinkin keskinkertaisen rockyhtyeen elämä on paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin hyvän tai peräti loistavan. Kukaan ei oikeasti odota sellaiselta mitään. Queens Of The Stone Agen tilanne on jotakin aivan muuta. Kitaristi Josh Hommen johtama aavikkolauma nousi toisella albumillaan Rated R (2000) amerikkalaisen rockin kärkikahinoihin ja seuraajansa Songs For The Deaf (2002) teki QOTSAsta vähäksi aikaa osapuilleen maailman kovimman bändin. Yhtye osui loistavasti jyrkemmän marginaalirockin ja massojen makutottumusten välimaastoon. Taiteellinen uskottavuus oli tapissa ja suosiokin melkoinen. Jonkin aikaa tuntui siltä, että Homme ja kumppanit pystyvät mihin tahansa. QOTSAn luoma puoliraskaan riffirockin, anteeksipyytelemättömän punkasenteen ja rohkean eksperimentaalihengen fuusio tuotti mahtavaa musiikkia.

Valitettavasti No One Knows -hitin laukaisema mahtivyöry tuntuu tällä hetkellä kaukaiselta historialta. QOTSAn kaadereissa on vaihtunut väkeä ja viimeistään nyt kaljubasisti Nick Olivierin ja karismakuningas Mark Laneganin poistuminen palveluksesta alkaa tuntua. QOTSA on sekä visuaalisesti että musiikillisesti vuonna 2007 selvästi ikävystyttävämpi ja tavanomaisempi orkesteri kuin kukkulanhaltijakaudellaan muutama vuosi sitten. Josh Hommen ohella bändin ytimen muodostavat rumpali Joey Castillo ja eri kielisoittimia monipuolisesti hallitseva Troy van Leeuwen ovat ihan päteviä veijoja, mutta selkeästi rivimiehiä mitä tulee tulkinnalliseen valovoimaisuuteen ja starapotentiaaliin.

Vimmaisesti yrittävä ja soundillisia kikkoja kaihtamaton Era Vulgaris heijastaa nykykokoonpanon olemusta. Homma toimii, musiikillisia kierrepalloja piisaa ja elektronisimmissa kuin myös popahtavimmissa osioissaan QOTSA laajentaa tyylillistä reviiriäänkin. Kuitenkaan levyn musiikki ei nouse missään vaiheessa täyteen lentoon. Järjen sumentavat sävellykset puuttuvat, tekemisen henki ei jatkuvasta näennäisfriikkailusta huolimatta lepata aidosti hulluna eikä ilmassa ole aiemmilta albumeilta tuttua vaikeasti määriteltävää pelottavuutta.

Josh Hommen kitarointi on toki komeaa ja monin paikoin paksuiksi harmoniavalleiksi paisutetut lauluosuudet soivat vaikuttavasti. Punatukkaisen kalifornialaishujopin persoonalliselle osaamiselle ei kuitenkaan löydy tueksi luovuutta ruokkivia vastavoimia tai sellaisia solistisia täyslaidallisia kuin Mark Laneganin laulu oli. Riskien oton ja uudistumisen virkaa toteuttaa aiempaa prosessoidumpi ja paikoin rajustikin ruuvattu sointikuva. Se on vain pintaa, jonka alta ei löydy inspiraation roihua.

Era Vulgaris -albumin tragedia on siinä, että se sisältää valtavasti hyvää, mikä ei kuitenkaan tunnu riittävältä. Monin paikoin QOTSA luo pelkästään tömäkän yhtye-soiton avulla mylläkän, josta moni nimiyhtye voi vain nähdä kosteita unia. Rautainen bändi on kova silloinkin, kun selvä kulkusuunta ja keskiverron yläpuolelle nousevat musiikilliset ideat ovat kortilla. Muhammad Alilta on kuitenkin lupa odottaa suurmestarin otteita, Lennox Lewis -taso ei riitä. Auttaisiko turhan hörhellyksen ja sinkkuraita Sick, Sick, Sickin tapaisten suoranaisten imbesilliyksien siivoaminen iskuvoiman uudelleen löytämisessä?

Josh Hommen Desert Sessions -yhteyksistä tuttu sielukas Make It Wit Chu ja vanhaa QOTSA-vääntöä selvimmin muistutava päätösraita Run Pig Run toimivat napakoina muistutuksina siitä, millaisia korvatillikoita tämä uinuva jätti osaa virkeällä päällä ollessaan antaa.