Josh Homme saa olla paljosta kiitollinen Dave Grohlille. Queens Of The Stone Agen kolmannesta levystä Songs For The Deafista (2002) muodostui kulttiyhtyeelle jättimenestys Grohlin maineen ja toki myös rumpalitaitojen vuoksi. Albumi olisi muutoin todennäköisesti ollut liian omaperäinen ja kokeileva saavuttaakseen supersuosiota, sillä se ei edustanut selkeästi mitään genreä tai ilmiötä. Songs For The Deafista lähtien jokainen uusi QOTSA-levy on ollut tapaus, eikä sen seuraajia tarvinnut kovinkaan kauan odotella. Mystinen Lullabies To Paralyze ilmestyi kolme vuotta myöhemmin ja intiimimpi Era Vulgaris siitä kahden vuoden päästä.
QOTSA on onnistunut levyillään lähes joka kerta mutta aina eri tavalla kuin aiemmin.
Sittemmin yhtyeen julkaisutahti on hidastunut, kun Hommen loputtomat sivuprojektit ja tuotantohommat ovat ottaneet aikansa ja vaatineet veronsa. Ja tuskinpa on helppoa pitää taiteellista tasoa ja motivaatiota yllä, kun on kerran tehnyt sukupolvikokemuksen kaltaisen teoksen. Kriittisessä narratiivissa myöhemmät levyt jäävät helposti klassikoksi julistetun levyn varjoon, joka toimii mittarina tuleville töille. QOTSA on kuitenkin onnistunut levyillään lähes joka kerta mutta aina eri tavalla kuin aiemmin. Ja kuitenkin vasta Soundissa parjattu …Like Clockwork (2013) oli yhtyeen ensimmäinen albumi, joka valloitti Billboardin albumilistan piikkipaikan, eikä vaisuksi väitetty Villains (2017) jäänyt siitä paljoa jälkeen.
Vaikka QOTSA on toisinaan leimattu yhden lajityypin (stoner rock, desert rock) jyräksi, on yhtye ollut alusta asti monipuolinen tyylien sulatusuuni. Tuhoa ja lopunaikoja käsittelevällä In Times New Romanilla yhtye katsoo ensimmäistä kertaa urallaan peruutuspeiliin ja palaa monella tapaa alkuaikojensa rokkaavaan tyyliin, mutta monessa liemessä kypsyneenä ja entistä itsevarmempana. Levyn avaava Obscenery riffittelee ronskilla otteella mutta on samalla tanssittava. Kappaleen suvannossa kuultavat ”itämaiset” jouset luovat kiehtovaa toiseuden tuntua. Niitä kuullaan levyllä useammalla kappaleella. Negative Space funkkaa säkeistössä romuluisesti, mutta chorus kaahaa Rated R -levyn (2000) tyyliin. Carnavoyeurin soundi muistuttaa rumpufillejä myöten David Bowien Berliinin kaudesta. Komeimmaksi biisiksi nousee kuitenkin levyn viimeiseksi sijoitettu yli yhdeksänminuuttinen Straight Jacket Fitting, joka junkuttaa eteenpäin kuin traktori ja sukeutuu yllättäen psykedeeliseen, akustiseen outroon.
