QUEENS OF THE STONE AGE: …Like Clockwork

QUEENS OF THE STONE AGE
...Like Clockwork
Matador

Ennen oli kaikki paremmin. En haluaisi marmattaa, mutta Queens Of The Stone Agen alamäki alkoi, kun basisti ja yleis­sekoilija Nick Oliveri poistettiin ruodusta. Oliverin rooli julkisuudessa oli olla se maaninen käkättäjä, joka keksi ne hulluimmat temput. Muunkinlaisesta lahjakkuudesta jäi todisteita, sillä tämä oman elämänsä duudsoni oli mainettaan parempi biisintekijä ja laulaja. Tätä on vaikea uskoa, kun on seurannut miehen myöhempää musiikillista uraa ja yksityiselämää koskevaa tolskausta. Elämän valistusvideosta puuttuu enää narkkarin onneton loppu.

Queens Of The Stone Agen kahdella merkittävimmällä albumilla, 2000-luvun taitteen parhailla rocklevyillä Rated R (2000) ja Songs For The Deaf (2002), Oliverin merkittävin rooli oli tarjota toiselle vahvalle persoonalle Josh Hommelle selkäranka, johon nojata kun korkealla keikkuvaa päänuppia olisi normaalioloissa alkanut huimata. Homme pärjää varmasti omin päinkin, mutta kun yhtyeen riveissä ei ole kunnollista yhteistyökumppania, lopputuloksesta on puuttunut se taho, joka usuttaa menemään kahjoudessa aina vaan pidemmälle.  

Paperilla …Like Clockwork on suurin piirtein parasta, mitä QOTSAlle tässä vaiheessa voisi tapahtua.

Lullabies To Paralyze (2005) ja Era Vulgaris (2007) olivat hetkittäin loistavia, mutta vain hetkittäin. Arvaamattomuus ja rohkeus ovat Oliverin myötä kadonneet. Sinänsä lahjakkaiden Alain Johanneksen ja Chris Gossin roikottaminen mukana taustajoukoissa on luonut mielikuvaa vääränlaisesta jatkuvuudesta. Aina liikkeessä olleelle QOTSAlle paikallaan pysyminen merkitsee normaalia suurempaa takapakkia. Jees-miehet ovat myrkkyä Hommelle. Siksi John Paul Jonesin ja Dave Grohlin kanssa muodostettu Them Crooked Vultures oli mielenkiintoisempi. Hommea ei päästetty häsläämään yksikseen, mutta hänen lahjakkuutensa pääsi silti kuuluviin.

Paperilla …Like Clockwork on suurin piirtein parasta, mitä QOTSAlle tässä vaiheessa voisi tapahtua. Mukana on jälleen Songs For The Deafin räjähtävät rumpuraidat soittanut Dave Grohl, Lullabies To Paralyzen pilannut tolkuton mitta on aisoissa, taakaksi muodostunut tuotantotiimi on väistynyt ja vieraslistalta löytyy odottamattomia nimiä. Viimeistään Kyuss-tribuuttibändisekoilujen vuoksi tulehtuneet henkilösuhteet ovat korjaantuneet sen verran, että Nick Oliveri on päästetty laulamaan taustoja If I Had A Tailille.

Näin siis paperilla. Autuasta ei homma silti ole. Laulaessa Homme turvautuu yhä enemmän maneereihinsa, jotka humoristisessa yliampuvuudessaan lähes pilaavat Smooth Sailingin, joka muuten on levyn vahvimpia raitoja. Koska biisimateriaali on yhä enemmän keskitempoista vikurointia ja psykedeelisemmässä suunnassa suorastaan seesteistä, ei lopputulos hyödy Grohlin kaltaisesta voimapannuttelijasta. Joka kerralla QOTSA on paljastanut tulevasta levystään ennakolta kiekon vastustamattomimman ja monesti koukuttavuudessaan nerokkaimman hittibiisin. Tällä kertaa se helpoin raita” My God Is The Sun ei ole 3’s & 7’sin tai Little Sisterin luokkaa, No One Knowsista nyt puhumattakaan.

Yhtye on jäänyt omien toimintatapojensa vangiksi

Kun Josh Homme on ollut lomalla QOTSAn sävellystyöstä muun muassa Them Crooked Vulturesin ja Queens Of The Stone Agen debyyttilevyn (Queens Of The Stone Age, 1998) uusintajuhlallisuuksien ajan, olisin toivonut radikaalimpaa uudistumista. En haikaile uutta Songs For The Deafia, mutta kunnon hybriksessä pörräävä lahjakkuus olisi vaatinut itseltään enemmän. Nyt ikään kuin riittää tiskiin heitetty tieto, että ai niin, Elton John tossa pimputtaa pianoa”. Ei se, mitä hän voi levyn eteen taiteellisesti antaa.

Kun monien uraauurtavien bändien tuotannossa ennen pitkää muoto alkaa määrittää sisältöä, tuntuu että QOTSAn tapauksessa yhtye on jäänyt omien toimintatapojensa vangiksi. Tuntuu, että esimerkiksi vanha sotaratsu Mark Lanegan oli tärkeää saada vain nimellisesti mukaan. Raspikurkun vierailua Fairweather Friendsissa ei ilman krediittejä huomaisi.

Ja niin kuin elämässä yleensä, kaikki on suhteellista. …Like Clockwork on pettymys siksi, että kyseessä on ainakin teoriassa sama yhtye, joka teki toistaiseksi vuosituhannen kovimman rocklevyn. Uskon, että olosuhteiden niin armahtaessa ja Hommen korvatessa työnteon itsensä haastamisella Queens Of The Stone Age pystyy vielä nousemaan siihen asemaan, jossa bändi uransa kulminaatiopisteessä oli.