QUEENS OF THE STONE AGE: Lullabies To Paralyze

QUEENS OF THE STONE AGE
Lullabies To Paralyze
Interscope

Vastaisku oli odotettavissa. Kompaktin Songs For The Deaf -levyn ja tarttuvan No One Knows -hitin myötä Queens Of The Stone Age ajautui lähelle klassisen radiorockin valtavirtaa ja sehän ei bändin liiderille Josh Hommelle sopinut lainkaan. Miehen oli siis tehtävä oma In Uteronsa eli ns. "haista paska"-levy, jolla helppojen hittien mukana kelkkaan hypänneet saataisiin karistettua. Sen jälkeen voitaisiin jälleen keskittyä olennaiseen eli todellisten fanien miellyttämiseen – siis niiden, joille yhdistelmä alavireisiä stoner-kitaroita ja 60-lukuista poppipsykedeliaa on ollut pyhä jo ammoisista Kyussin ajoista asti.

Hommen usko rockin ikuiseen kapinallisuuteen vaikuttaa ulkopuolisen silmiin hellyttävän sinisilmäiseltä, mutta huomattavaa on, ettei Lullabies To Paralyze ole niin luotaantyöntävä levy kuin ennusmerkit antoivat luvan odottaa. Aivan kuin Homme olisi viime hetkillä tullut katumapäälle ja jättänyt statementtinsä ikään kuin puolitiehen. Ja suoraan sanottuna – se pelastaa levyn.

Lullabies To Paralyzen ensimmäinen puolisko on ehdottoman rautaista materiaalia, mutta ilman todellisia iskusävelmiä. Tiukin rykäisykin, Everybody Knows That You Are Insane, on kertosäkeltään kuin ilmetty The Buzzcocksin Everybody's Happy Nowadays. Yhtäläisyydet eivät jää pelkkään tekstiin, sillä myös nouseva sointukulku on viimeisiä säveliä lukuun ottamatta identtinen. Vertailkaapa itse.

Lullabies To Paralyzen ensimmäiseksi sinkuksi valittu Little Sister kuuluu myös levyn parhaimmistoon. Kuiva, mutta groove riffi, vastustamaton lehmänkellon nakutus ja äärimmäisen hämärä kitarasoolo vetävät suun virneeseen, vaikkei mistään pomminvarmasta pysäyttäjästä olekaan kyse. Juuri tämän kaltaisissa kappaleissa Hommen taitavuus tulee selvimmin esiin – raakojen ja yksinkertaisten rock-elementtien maustaminen äärettömän mielikuvituksekkaasti ei aivan joka jannulta onnistu. Josh Homme selviää savotasta poikkeuksetta kuivin jaloin.