RICHARD ASHCROFT: Keys To The World

Arvio julkaistu Soundissa 02/2006.
Kirjoittanut: Jari Jokirinne.
Richard Ashcroftin sooloura alkoi upealla Alone With Everybody -levyllä (2000), joka jatkoi siitä pisteestä, mihin The Verve Urban Hymns -joutsenlaulullaan (1997) jäi. Kahdessa vuodessa miehen suurin polte musiikintekoon kuitenkin katosi ja se myös kuului biisimateriaalissa. Kiltisti sanottuna keskinkertainen Human Conditions (2002) oli kuin löyhä varjo edeltäjästään ja painui unholaan ennätysajassa. Jos Ashcroft olisi tämän jälkeen päättänyt kaikessa hiljaisuudessa lyödä pillit pussiin, olisi miehestä muistettu lähinnä valtava käyttämättä jäänyt potentiaali.

Arvio

RICHARD ASHCROFT
Keys To The World
Parlophone

Richard Ashcroftin sooloura alkoi upealla Alone With Everybody -levyllä (2000), joka jatkoi siitä pisteestä, mihin The Verve Urban Hymns -joutsenlaulullaan (1997) jäi. Kahdessa vuodessa miehen suurin polte musiikintekoon kuitenkin katosi ja se myös kuului biisimateriaalissa. Kiltisti sanottuna keskinkertainen Human Conditions (2002) oli kuin löyhä varjo edeltäjästään ja painui unholaan ennätysajassa. Jos Ashcroft olisi tämän jälkeen päättänyt kaikessa hiljaisuudessa lyödä pillit pussiin, olisi miehestä muistettu lähinnä valtava käyttämättä jäänyt potentiaali.

Onneksi Mad Dick on sitkeää tekoa. Neljän vuoden hiljaiselon rikkova Keys To The World ei ole kristallinkirkas mestariteos, mutta erittäin laadukas pitkäsoitto se on. Ja mikä parasta, nyt Ashcroftin äänestä voi taas aistia sen horjuvan mielipuolisuuden ja taiteilijan tuskan, joka oli hilkulla tehdä miehestä 90-luvun Syd Barrettin. En halua maalata piruja Ashcroftin perheen seinälle, mutta mitä tasapainoisemmalta herran siviilielämä vaikuttaa, sitä tylsemmäksi musiikki tuntuu muuttuvan. Joillekin elämän dramaattiset käänteet ovat luomisen elinehto.

Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut tekstipuolella. Aiemmin varsin yksipuolisesti henkilöiden välisistä kemioista ja skismoista kirjoittanut Ashcroft on uudella levyllä liikkunut useamman piirun kohti yhteiskunnallisia teemoja. Yhä vahvempaa kannatusta saava uuskonservatismi ja uskonnollisen fundamentalismin nousu ovat aiheita, joihin Ashcroft toistuvasti palaa. Paikoin miehen ulosanti on palavakielisen suoraa, paikoin satiirista ja paikoin pohdiskelevaa. Yhtä kaikki, perheenkasvatuksen lomassa Ash-croftille on kertynyt paljonkin sanottavaa maailman nykytilasta. Parhaimmillaan, kuten kappaleessa Music Is Power, Ashcroft onnistuu naittamaan The Vervelle tyypillisen muhkean jousisovituksen John Lennonin suuntaan kumartavaan lyriikkaan saumattomasti.

Lisää luettavaa