Levyarvio: Richard Ashcroft on jämähtänyt 90-luvun menestysvuosiin – Akustinen tribuuttialbumi itselle on tarpeeton idea

Richard Ashcroft
Acoustic Hymns Vol. 1
BMG

50 vuotta syksyllä täyttänyt brittilaulaja Richard Ashcroft tuntuu jämähtäneen 1990-lukuisiin loiston päiviinsä ja 14 vuotta sitten kuopatun The Verve -yhtyeen tekemisiin. 2000-luvun mittaan Ashcroftilta on toki ilmestynyt viisi sooloalbumia, mutta niiden taso on ollut hyvin vaihteleva. Nyt herra on innostunut niputtamaan vanhat ”hymninsä” akustiseen muotoon.

Ovathan nämä Urban Hymns -klassikkolevyltä (1997) tutut sävellykset, kuten Sonnet, Lucky Man, Weeping Willow ja The Drugs Don’t Work, aivan upeita esityksiä. Bändin akustisehko ote jousisovituksineen päivineen ei silti tuo kappaleisiin lisäarvoa tai uutta ilmettä. Välillä havahtuukin huomaamaan, ettei kuuntelekaan The Verven pehmeämmän osaston kokoelmalevyä vaan turhanpäiväistä uusiopaketointia. Ashcroft päästää sinfonisine omatribuutteineen itsensä ja kuulijansa niin helpolla kuin mahdollista.

Soundi on kyllä täyteläinen, soitto virtaviivaisesti soljuvaa ja tähden äänikin paremmassa vireessä kuin aikoihin – Ashcroft ei kuulosta yhtä tukkoiselta kuin yleensä. Silti jo valmiiksi pumpulisten biisien pehmeät läpiluennat eivät aja oikein mitään asiaa.

Vol.1 -nimi antaa ymmärtää, että tätä on luvassa lisää. Vaikea käsittää.