SLAYER: Christ Illusion

SLAYER
Christ Illusion
American

Tuskin oli syytä olettaa, pelätä tai toivoa, että Slayer käy yhdeksännellään luomaan nahkaansa. Silti Christ Illusionin äärellä huomaa liiankin herkästi leikkivänsä salapoliisia ja hakevansa motiivia. Ihan kuin jo kalifornialaisten edellisalbumin, vuoden 2001 God Hates Us Allin, kohdalla.

Onhan selvää, ettei orkesteri haluaisi vielä muuttua museoksi. Vaikka se jo kaksi vuotta sitten keräsikin löysät rahat pois Still Reigning -dvd:llä, jolla muun muassa vetää alusta loppuun vuoden 1986 klassikkolevynsä Reign In Blood.

Tuo valtava onnistuminen heittää laulajabasisti Tom Arayan ja kitaristipari Kerry Kingin ja Jeff Hannemanin tekemisten päälle valtavan varjon. Etenkin nyt, kun kyydissä on kuudentoista vuoden jälkeen studiossakin taas rumpali Dave Lombardo. Rentoranne onkin Arayan upean ulosannin ohella uutukaisen järkähtämätön ilopilleri. Eipä tule Paul Bostaphin hikistä puristusta ikävä, ei.

Tekstipuolella tarvotaan tutuilla selkosilla: sotaa, verta, tappamista sekä kauhua, s’il vous plait. Ja pahiten nokkaan saavat taas uskovaiset. Jeesus-vammaisten haukkuminen on yhtyeen kotimaassa suora reitti mediaan ja eittämättä yksi Slayerin tavaramerkeistä. Hieman väsynyttä meno kuitenkin alkaa jo olla – vaikka kuinka manaisi sielunsa silmiin kuvia virnuilevasta Tom Arayasta.

Hauska, kenties tahallinen, paradoksi löytyy pilottisinkuksi nostetun Cultin ärjynästä. Jos biisissä todetaan, että ”there is no fucking Jesus Christ/there never was a sacrifice”, mistä se ”I made my choice: 666” -lauseen pedon luku sitten oikein tulee? Selkeimmän riskin yhtye ottaa Kingin kappaleella Jihad, joka katselee USA:n touhuja Lähi-idässä islamistin näkökulmasta. Otsikko jos toinenkin irronnee vielä siitä, että biisin lopussa lausutaan WTC-iskujen pääsyylliseksi todetun ja niissä kuolleen Mohamed Atta al-Sayedin jälkeensä jättämää kirjettä.

Jotta kukaan ei pääsisi sanomaan Slayerin vain toistavan itseään, pari uuttakin trikkiä levyllä tarjoillaan. Jihadin omituinen AC/DC-introriffittely sopii tähän yhteyteen kuin silakka mansikkaleivokseen. Vähän paremmin toimii Supremistin blastbeat, mutta omituisen modernilta sekin Slayerin musassa soundaa.

Christ Illusionilla on muutama hyvä biisi (päällimmäisinä Cult, Eyes Of The Insane ja Black Serenade), mutta niiden vastapainona ihan vähän liikaa ”Slayer plays Slayer” -meininkiä. Toki tälläkin näytöllä voi hyvillä mielin jalkautua fanien joukkoon soittamaan Angel Of Deathin, Raining Bloodin, Hell Awaitsin ja Mandatory Suiciden kaltaisia vanhoja hevihittejä. Käyhän sekin motiivista.