SLAYER: God Hates Us All

SLAYER
God Hates Us All
American

"I wanna take a bullet in the fuckin' head every time I think of you!", karjuu Tom Araya. Slayer on palannut ja se on vihaisempi kuin vuosikymmeneen. Dracula 2000 -kokoelmalla kuultu ja tällekin levylle ympätty Bloodline ei siis ollut väärässä tuodessaan ennakkoviestiä tähtäimet kohdalleen asetelleesta Slayeristä. Paul Bostaph tuulettaa patteristoaan aivan kuin Arayan mainostama luoti – ja satakunta samanlaista – olisi jo tulossa. King ja Hanneman runttaavat surutta menemään, välillä jopa Slayerille erikoisen alaviritteisesti, ja kun Araya vielä ilmoittaa, että Jumalan viha on päällämme, ei tule edes mieleen kyseenalaistaa. Tämä laaki otetaan kiltisti vastaan.
Slayerin piti kalustaa studiota uudelleen viihtyäkseen paremmin. Pääkalloja aseteltiin vahvistimien päälle, keskisormea näyttäviä lippuja sinne tänne ja paholaisen punainen pääkin kärrättiin sisään. Olisiko Slayer pelännyt, että ilman onnen amuletteja studion omistajan henki kulkeutuu albumille asti? Vaan tuskinpa Bryan Adams jaloissa pyörii silloin, kun hänen studiossaan tehdään levyä nimeltä God Hates Us All. Rakkauslaulujen nuotitukset on hyvä siirtää sivummalle, kun Cast Downin paatos hieroo luuvitosta naamariin ja New Faithin liekkimerenä etenevä riffittely nostaa pääkallot ja paholaiset kaappien päältä tanssimaan.
Diabolus In Musican notkahduksesta ollaan selvitty ja niska heiluu kuten ennenkin. God Hates Us All on edeltäjäänsä suoremmin silmille iskevä. Suurta heittoa tyylissä vanhempiin levyihin verrattuna ei tietenkään ole, sillä eihän Slayer ole kuuluisa kokeiluistaan tai ennakkoluulottomuudestaan. Tämä nelikko on nimenomaan itsepäisyyden ja punaniskaisuuden perikuva, joka ei usko mihinkään muuhun kuin omaan, lukemattomia kertoja hyväksi havaitsemaansa tyyliin. Tämän vuoksi voidaan varmasti ennustaa, ettei Slayer tule enää nousemaan Seasons In The Abyssin tai yhdenkään ennen sitä ilmestyneen levynsä tasolle. Ne ovat ylittämättömiä saavutuksia.
Yhdestä asiasta Slayerin toivoisi tinkivän: kitarasoolot ovat aivan samanlaisia kirkuvislauksia kuin vuoden 1983 Show No Mercyllä ja kaikilla levyillä sen jälkeen. Silloin ne sopivat biiseihin, eihän muunlaisia edes odotettu, mutta 18 vuotta myöhemmin Kerry Kingin toivoisi opettelevan toisenkin soolon.
Jos biisit eivät olisi näin vahvoja, kitarakiroilu ärsyttäisi taatusti enemmän. Tom Araya puolestaan on jälleen tutustunut sarjamurhaajakirjoihinsa, jotta saisi ääneensä tarpeeksi jymäkkää ärjyntää. Ideana on kuulostaa siltä, että sanoituksissa uhatut asiat toteutetaan välittömästi. Hänen suoritukseensa Slayerin levy tuskin koskaan tulee kaatumaan.