Kun nykybrittiprogen majakanvartija lähestyy kansaa tasan kaksi vuotta edellisen levynsä jälkeen, on hänellä oikeastaan vain hävittävää. Jos The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) ei olisi ollut niin kaikenkattava voimannäyttö, puristaisi paine uuden julkaisun kohdalla vähemmän. Vaan koska se oli, löytää Steven Wilson itsensä nyt sangen epäkiitollisesta paikasta.
Viime albumilla entisestään hioutuneet kansankynttilän elkeet ovat muodon osalta yhä vahvasti läsnä: Hand. Cannot. Erase. tarjoaa hyviä heureka-hetkiä progressiivisen rockin eri kausiin ja virtauksiin viehättyneille. Porcupine Treen ilmeisen pysyvästi imperfektiin siirtänyt perfektionisti väläyttelee käsityötaitojaan viittailemalla Pink Floydiin siellä, Marillioniin täällä ja niin edelleen. Pelin avaava First Regret/3 Years Older on puolestaan pitkiin aikoihin parasta Rushia, jota Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart eivät ole olleet tekemässä. Mitä äänikuvaan yleensä tulee, pääsevät elektronimusavaikutteet pintaan usein liikaakin oivan bändin kustannuksella.
Eniten 47-vuotiasta Wilsonia itseään levyllä on sisällön tuttu etääntymisen teema, jota laulajakitaristi-biisinikkari on tutkinut pitkään ja joka saavutti yhden huippunsa Porcupine Treen mestarillisen Fear Of A Blank Planetin myötä kahdeksan vuotta sitten.
Nyt syrjäytymisen peiliksi on valikoitunut tositarina Lontoossa kotiinsa menehtyneestä, Stevenin sukupolvea edustaneesta naisesta, jonka ruumis löytyi vasta vuosia kuoleman jälkeen. Arvoitus herätti huomiota Suomessa asti, ja nelisen vuotta sitten siitä tehtiin Britanniassa elokuva Dreams Of A Life.
Vallitsevaan zeitgeistiin kiekon kytkee myös @handcannoterase eli se, miten monessa suhteessa teknologiakriittinen Wilson päätyi markkinoimaan projektia etukäteen viraalisti Twitterissä visualistinsa Lasse Hoilen kanssa. Sitä mukaa kun maailma kylmenee, valaisee ahkera Steven John Wilson lyhdyllään kollektiivisen kokemuksemme käytävää aina vain pidemmälle menneeseen ja tulevaan, samanaikaisesti.
