Jo nopea tarkistuslaskelma vahvistaa aavistuksen siitä, että 56-vuotias Steven Wilson on uransa aikana ollut merkittävässä roolissa useammalla albumilla kuin hänen iässään on vuosia, ja tähän kaikki tuotantotyöt päälle.
Kenelle tahansa on varmasti iskenyt jossain kohtaa Wilson-ähky. Jopa itse olen kokenut sen, vaikka aikoinaan kaikki miehen soolot, Porcupine Tree -albumit, No-Man-levyt ja muut oli kuultava. Tuotannon laajuuden ja siihen hetkellisen turtumisen takia riippuukin hieman ajankohdasta, iskeekö uusi taatusti ammattimainen Wilson-albumi miten lujasti.
The Harmony Codex on hyvä esimerkki tästä. Albumi tuntuu vain puolittain kappalekeskeiseltä musiikkiteokselta. Puolet albumista on ennemmin sen kuuloista kuin Wilson olisi innostunut uusista studiolaitteista, löytänyt ihan uusia tekstuureja soundiinsa, ja innostunut säveltämään tunnin verran elektronisesti maustettua progressiivista rockia.
Hienointa levyssä ovat sen viipyilevimmät tunnelmat Impossible Tightropella, The Harmony Codexilla ja Staircasella. Nämä 10-minuuttiset sävellykset tuovat mieleen Porcupine Treen Pink Floyd -henkiset varhaiset vuodet, toki ilman noiden aikojen hapokkuuksia. Vastapainoksi levyllä on vain liian monta pikkuhauskaa kokeilua levyä venyttämässä.
