Suvereeni viihdyttäjä korvasi kaihon rakkaudella – Magnus Carlson svengaa soolollaan soul-nostalgian pauloissa

Magnus Carlson
Den långa vägen hem
Amigo

Weeping Willowsin laulusolisti Magnus Carlson oli Så mycket bättre -sarjan (Ruotsin Vain elämää) viimeisimmän kauden parhaita esiintyjiä. Miehestä sukeutui suvereeni viihdyttäjä, jonka jokaisessa tulkinnassa karehti ripaus hienojakoista soul-nostalgiaa. Den långa vägen hem sijoittaa nuo esitykset osaksi laajempaa kokonaisuutta. Viime kesänä Surreyssa purkitettu albumi on sydämellinen northern soul -tribuutti, jonka erottaa esikuvistaan vain ruotsin kieli.

Levy soi intohimoisesti. Carlson antautuu musiikin vietäväksi ikään kuin olisi luonut koko uransa vain voidakseen nauhoittaa nämä kappaleet. Kyse ei ole irtiotosta, ovathan Weeping Willowsin tai Carlsonin ensimmäisen soololevyn (Allt är bara du, du, du, 2001) pakahtuneimmat hetket versoneet pitkälti samoista juurista. Den långa vägen hem välittää kuitenkin sanomansa edeltäjiään yksiselitteisemmin. Tämän tiiviimmin ei Motownin parasta muotokieltä ja Carlsonin hurmioitunutta tulkintaa voi yhdistää.

Albumin kappaleet ovat lähinnä hyvää keskitasoa, mutta mikä omaperäisyydessä hävitään, se svengissä voitetaan. Ja kun muutamat Fortsätt drömman kaltaiset täysosumat nousevat pop-taivaan laelle, sekoittuvat levyn viittaussuhteet autuaaksi ajattomuudeksi. Olennaisinta Den långa vägen hemillä on kuitenkin kokonaistunnelma, jota sävyttää Carlsonille tunnusomaisen kaihon sijasta herkkä täyttymys. Rakkauttahan se tietysti on. Iloa siitä että on löytänyt tien kotiin.