Kun populaarikulttuurin historiaa kirjoitetaan, nykyinen vuosikymmen tullaan muistamaan aikana, jolloin musiikista tuli ensisijaisesti väline. Totta kai säveliä ja rytmejä on käytetty maailman sivu henkilökohtaisten merkitysten muodostamiseen, yhteisöllisyyteen, rentoutumiseen, transsiin pääsyyn tai vaikkapa yksinäisyyden torjuntaan, mutta vasta viime vuosien aikana ihmisille on alettu tarjota teknologiaa, joka on mahdollistanut pienimmänkin tarpeen tyydyttämisen musiikin keinoin. Oletko lähdössä salille? Tässä Sleigh The Weights -soittari, ole hyvä. Haluatko keskittyä? Miten olisi Deep House Relax? Nukuttaako? Klikkaa tästä. Jos ilostuttaa, laitetaan iloista. Jos suututtaa, laitetaan äkäistä. Jos aurinko paistaa, laitetaan kesäistä. Ja kun tulkinta tarjotaan valmiina, musiikki toimii mukavasti fiiliksen jatkeena, ennalta arvattavana taustaelementtinä, välineenä.
Toisaalta mitä enemmän ja taitavammin säveliä paketoidaan massatuotteiksi, sitä kirkkaammin erottuvat toiselta laidalta ne harvat levyt ja kappaleet, joita on vaikea sovittaa yhteisesti koettavan otsikon alle. Joiden tulkinta on kiinni kuuntelijasta, ei laulun tai soittolistan tekijästä.
”Anna mulle vielä uusia kuvia/iloa ja tuoreuden tuntua/peilikirkkaita vesiä/niin tyyniä, että uskaltaa pärskiä.”
Mistä päästäänkin sujuvasti Tehtaantyttö-albumiin. Nyt ei nimittäin olla tavanomaisuuden äärellä. Minja Kosken M-nimisen yhtyeen debyytti tarjoaa kaikkea sitä, mistä Lammen väliosassa lauletaan. Uusia kuvia, yllättäviä ja visuaalisia sanoituksia, ihastuttavan omaperäisiä äänimaailmoja, tyyneyttä, kauneutta, surumielisyyttä, ahdistustakin, jos niin asian haluaa tulkita.
Ja kuolemaa. Lampi on saanut inspiraationsa tytöstä, joka vuosia sitten yritti hukuttautua lampeen diskopaikan edessä Kuhmossa. Levyn toisena singlenä julkaistu Kaarina on hyytävätunnelmainen murhaballadi, jonka hiustenleikkuukohdasta Nick Cavekin olisi ylpeä. Levyn päättävässä Puitten alla -kappaleessa taas mietitään, miltä tuntuisi hypätä kalliolta veteen ja kadota. Äänellisestikin liikutaan reaalimaailman ja tuonpuoleisen välillä: tuottaja Miikka Ahlmanin loihtimat kaikuisat pianosävelet ja verkkaisesti kasvavat synamatot yhdistyvät pulsseina sykkiviin bassokuvioihin ja ajoittaisiin konerytmeihin sujuvammin kuin voisi kuvitella, kaiken kruununa Minja Kosken lauluääni, joka soi vuoroin efektoituna, kuin haudan takaa, ja sitten taas läheltä, aivan kuin hän olisi kuiskuttamassa suoraan korvaan salaisuuksiksi tarkoitettuja lauseita.
Silti Tehtaantyttö ei ole surullinen levy, tai ainakaan sen kuuntelusta ei tule surullinen olo. Ennemminkin tuntuu siltä kuin olisi ollut elokuvissa, kuin levyn odotusta, kiellettyä nautintoa ja hiipuilevaa pelkoa tihkuvat laulut olisivat vieneet mukanaan jonnekin kauas, Suomi-filmiä, Edgar Allan Poeta ja kotimaisen populaarimusiikin perinnettä yhdistelevään maailmaan, jossa kaikki on mustavalkoista mutta silti moniulotteista.
Tehtaantyttö on mestarillinen debyyttialbumi, jonka voi odottaa tulevien kuukausien kuuntelussa vain kasvavan.
