Arvio: M esittää lauluja 1960-luvulta – Minja Koski kulkee vaikuttavasti Laila Kinnusen ja kumppanien jäljissä

M
Lauluja 1960-luvulta
Solina

Albumillinen 1960-luvun iskelmäaarteita uusioversioina ei sinänsä ole mikään mullistava idea. Tällä toteutuksella lähes rutiininomainen ajatus kuitenkin herää henkiin.

Olennainen syy onnistumiseen on se, että M on kunnioittanut ja uskaltanut sopivassa suhteessa. Ei hiilipaperikopioita tarvitse kukaan, muttei myöskään itsetietoista oman peukalonjäljen painamista kauniin klassikon pintaan.

Laulaja Minja Koski on yhtyeensä kera tavoittanut vuosikertaiskelmien ehkä tärkeimmän ominaisuuden. Vanhoissa iskelmissä on vaikeasti määriteltävää toismaailmallisuutta. Ne ovat ikkunoita reaalimaailman tuolle puolen, soivia satuja ja unikuvia. M on osannut pelkistetyllä mutta oivaltavalla tavalla siirtää muun muassam Tamara Lundin, Laila Kinnusen, Carolan ja Ankin ikivihreiksi laulamien laulujen taikapölyn myös soittoon.

Minja Kosken keijumaisessa lauluäänessä on sisäänrakennettuna kiinnostavaa magiaa mutta niin on yhtyeen otteissakin. Intiimisti kihisevät ja svengaavat versiot ovat täynnä likihuomaamattomia nyrjähdyksiä ja säröjä, joiden läpi kajastaa outo valo. Epookkihenkinen tyylikkyys sekoittuu vapaampaan ajatuksenkulkuun ja häröhäivähdyksiin. Nimenomaan pienet kauneusvirheet ja esteettiset epäpuhtaudet tekevät tästä iskelmätripistä tässä ajassa kiinni olevaa musiikkia, joka ylittää turvanostalgian rajat.

Minja Koski, millainen on suhteesi vanhaan suomalaiseen iskelmään, mitä se edustaa sinulle?

– Suhde on läheinen ja lämmin. Vanha suomalainen iskelmä on ihanan tuttua ja turvallista, mutta samaan aikaan pinnan alla kytee kaikenlaista. Ei lainkaan vaatimaton piirre musiikissa. Kun minua pyydetään valitsemaan esimerkiksi johonkin ohjelmaan lempibiisejäni on mukana aina ainakin yksi iskelmä. Se on siis lempimusiikkiani. Myös moni laulajaesikuva tulee vanhan suomi-iskelmän maailmasta, kuten Laila Kinnunen, jonka fanitus periytyi äidiltäni.

Mistä idea tuli tähän levyyn?

– Omia kappaleita kolme albumillista suhteellisen lyhyen ajan sisään julkaisseena tuli olo, että pieni syrjähyppy lainattuihin lauluihin olisi kiehtovaa. 60-luvun iskelmiin tarttuminen tuntui luontevalta, koska ne ovat olleet aina lähellä sydäntäni ja niitä on tullut lauleskeltua. Ensin heräsi ajatus singlestä, mutta kun aloin miettiä sopivia kappaleita oli niitä niin paljon, että pian mieli lähtikin hahmottelemaan kokonaista albumia.

Miten löytää tasapaino perinteen ja oman äänen välillä? Mistä oma tulkintanne lähti liikkeelle?

– Vanha metsästysmaja, viisi muusikkoa ja 60-luvun iskelmät. Sellaisista lähtökohdista lähdettiin liikkeelle. Tasapaino löytyi yhdessä bändini kanssa soittaen, sovittaen ja kuunnellen. Suurimmaksi osaksi tulkinta lähti liikkeelle tekstistä. Monissa alkuperäistulkinnoissa orkestrointi on todella isoa, eli myös resurssit rajasivat luonnollisesti omaa tulkintaa. Minimalismin polkua on muutenkin tullut kuljettua ja se toimi myös tässä. Emme juosseet pakoon aikaisempia versioita, vaan ne olivat ystäviä, joiden kautta oma ääni löytyi orgaanisesti ja kivuttomasti.

Jos kuuntelet näitä vanhoja iskelmäaarteita lauluntekijänä, millaisia asioita kuulet?

– Lauluntekijänä minua viehättää vanhojen iskelmien lyyrisyys, romanttisuus ja salaperäisyys. Tämä musiikki vie minut toisenlaisiin maailmoihin, arkisen yläpuolelle. Se on asia, johon itsekin lauluntekijänä pyrin. Pidän myös siitä, että kappaleissa on monesti läsnä joku maaginen elementti. Monesti se on luonto, joka lohduttaa ja auttaa surussa ja kaipuussa. Tunne on suurta ja siitä lauletaan rehelliseen sävyyn. Kepeissä lauluissa taasen on ihanaa hupsuutta ja viattomuutta.

Teksti: Pekka Laine
Haastattelu on julkaistu Soundissa 3/22.