Levyarvio: Vaivihkainen syke varjoissa piilottelevassa sydämessä – M on yhä ennakkoluuloton ja vereslihainen tulkitsija

M
Näytän missä asun
Solina

Sanoiksi pelkistettynä M:n toisen albumin nimikkoraita vaikuttaa lähinnä pehmeisiin yksityiskohtiin juuttuneelta arkikuvaukselta. Minja Kosken särkynyt kerronta ja koruttomana mouruava äänimaailma avaavat rivien väliin kuitenkin toisen maailman. Musiikki vääntää viattomat toteamukset poljetun itsetunnon juurille pesiytyneiksi pakkomielteiksi, joiden uumenista versoo yli seitsenminuuttinen tragedia. Vaikka asetelma jännittyy pikemminkin rauetakseen kuin räjähtääkseen, jää sen tulkinnanvaraisuus häiritsemään mieltä. Laulu suodattuu huomaamatta alitajuntaan ja ohjaa sieltä käsin koko levyn tunneskaalaa.

Kappale saattaa olla ainutkertaisinta, mitä Koski ja tuottaja Miikka Ahlman ovat toistaiseksi tehneet. Silti se kuvastaa myös laajemmin M:n kypsymistä. Jo esikoislevyllä (Tehtaantyttö, 2017) valmiilta tuntunut konsepti on hioutunut entistä ennakkoluulottomammaksi harhamaksi, jossa tunteiden pohjia raapiva tulkinta ja jokaista tarinaa varten omanlaisekseen aseteltu musiikki kasvavat vuolaaksi assosiaatiotulvaksi. Kokonaisuutta voi kuvata yleispiirteisesti Portisheadin ja Scandinavian Music Groupin pehmeäpintaiseksi liitoksi, mutta syvätasolla kyse on jostakin paljon upeammasta.

Valmiilta tuntunut konsepti on hioutunut entistä ennakkoluulottomammaksi harhamaksi, jossa tunteiden pohjia raapiva tulkinta ja jokaista tarinaa varten omanlaisekseen aseteltu musiikki kasvavat vuolaaksi assosiaatiotulvaksi.

Musiikin jalostuminen on tarkoittanut entistä hartaampaa syventymistä hiljaisuuden kerroksellisuuteen ja paljaiksi kuorittujen äänien ilmaisuskaaloihin. Vaikka laulujen kylkeen lyödään välillä runnovia rytmejä ja kirkkaita valoja, on levyn sydän ensisijaisesti varjoisa ja syke vaivihkainen. Parhaimmillaan, esimerkiksi Miljoonatalon lapsien ja Puolipilvisen sään kaltaisissa mielikuvien ja havaintojen sekoitelmissa, esityksissä kohtaavat niin lempeä yksinäisyys, tosimaailman betoni kuin saavuttamattomiin luisuvien hetkien ehdottomuuskin.

Viime vuonna Ruusut julisti pop-vallankumousta, joka tukeutuu rentouteen ja uskallukseen. Mielen tiedostamatonta puolta kutittava Näytän missä asun antaa kollegoiden julkilausumalle vakaan kaikupohjan. Vaikka Ruusut luottaa provokaatioon ja ajankuvaan siinä missä M hienovaraisuuteen ja aikatasojen liudentumiseen, avaa kaksikko tällä hetkellä aivan omia latujaan suomalaiseen elektropopiin. Samalla taiteilijat muistuttavat vastaansanomattomasti, että musiikin mielikuvallisuus on liian arvokas elementti tullakseen uhratuksi puolitekoisuudelle, pikavoitoille ja varman päälle pelaamiselle.