Miikka Koivisto ja Jussi Ylikoski kertovat, kuinka Disco Ensemble pääsi eroon kaikesta turhauttavasta ”bullshitistä” treenikämpällä

Disco Ensemble.
Ville Malja

Teksti: Teppo Vapaus

Disco Ensemblen paluu neljän vuoden julkaisutauolta ajoittuu hetkeen, jota hallitsevat myyntilistoilla ja festivaalilavoilla urbaanit popparit, räppärit ja edm-artistit. Vailla vastakkainasettelun tarvetta sopii todeta, että yhtyeen melodinen voimarock kuulostaa ja tuntuu juuri nyt poikkeuksellisen tarpeelliselta ja tuoreelta. Uusi albumi Afterlife julkaistaan 27. tammikuuta.

Disco Ensemblen tulevaa Afterlife-albumia kuunnellessa huomaa nopeasti, että bändin biisikynä on sauhunnut terävänä paluuta valmistellessa. Albumia on jokseenkin yhtä helppo diggailla kuin vaikkapa Weezerin onnistuneimpia ja ehyimpiä levytyksiä, joilla tarttuvat ja tutun kuuloiset laulumelodiat sekä yksinkertaiset hokemat seuraavat toisiaan painuen nopeasti mieleen mutta menettämättä tehoaan pidemmässä kuuntelussa.

Biisejä alkaa lauleskella mukana jo toisella kuuntelukerralla, ja niiden laulamista jatkaa vielä kävelyllä ja kauppareissulla. Ypäjän mummoa on mietitty, kun biisejä on tehty.

Disco Ensemblen uutuusalbumissa ei ole mitään taiteellista, hankalasti käsitettävää tai itseisarvona haastavaa. Levyn avaavat Reality, Fight Forever, Disappear, Afterlife ja Nothing More tekevät pelin selväksi läpitunkevalla melodisuudellaan.

Biisejä ei pelätä aloittaa kertosäkeillä, ja jokaisen kappaleen kohdalla tuntuu todella mietityn, koliseeko kipale aivan kympillä.

Kappaleiden laatu ei pahemmin notkahda albumin loppua kohti. Das Bootin ja Surround Men liidaavat syntetisaattorimelodiat laajentavat äänikuvaa, ja Face Down in a Fountainin kimurantimpi riffittely pyrkii kevyeen hulluuteen.

Ehkä tällä osastolla jäädään vähän jälkeen nuoremman Disco Ensemblen luontevasta sekopäisyydestä. Siinä missä bändi kykeni Viper Ethics -debyyttialbumillaan vuonna 2003 mättämään pöytään In Neonin kaltaisia umpihulluja tunteenpurkauksia, nyt se tyytyy olemaan sen enempiä ponnistelematta ”vain” tyylitietoinen melodiakone.

Silti ilmaisussa on aitoa energiaa. Saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta Disco Ensemblen kuuntelu myös energisoi.

Soundin haastatteluun saapuivat uuden albumin biisipohjien sävellysvastuun kantanut kitaristi Jussi Ylikoski sekä laulumelodiat ja lyriikat Jussin demojen päälle tehnyt Miikka Koivisto.

Porilainen outsider-identiteetti

Jussi Ylikoski ja rumpali Mikko Hakila aloittivat kimpassa soittamisen Ulvilassa vuonna 1994. Miikka Koivisto liittyi Disco Ensemblen esiasteeseen ”rajan takaa” Porista viisi vuotta myöhemmin.

Nuorison pöhinä Satakunnassa oli sen luonteista, että nuoret taiteilijat muodostivat skeittauksen ja bänditouhun ympärille tiedostamattaan eräänlaisen kuplan, jonka sisässä on ollut hyvä kellua näihin päiviin asti.

Kaikilla oli mopot. Jengi ajeli niillä, veti vähän röökiä ja kaljoitteli. Pahikset tappelivat keskenään. Siinä sitten katteli sitä meininkiä, että ookoo, tällaista tämä nyt on.
– Jussi Ylikoski

Jussi: – Kaikilla oli mopot. Jengi ajeli niillä, veti vähän röökiä ja kaljoitteli. Pahikset tappelivat keskenään. Siinä sitten katteli sitä meininkiä, että ookoo, tällaista tämä nyt on. Kyllä mäkin kohnasin siellä kartsalla, mutta määrittelin itseni harrastusten kautta. Aloin skeitata ja lautailla jo ala-asteella. Bändihommat tuli kuvioihin yläasteella. Siirryin ikään kuin kuplasta toiseen.

– Olen jälkikäteen tajunnut, että en mä ollut samanlainen kuin ne muut, jotka kartsalla haahuili. En näe itseäni yhtään sellaisena ihmisenä, joka olisi muuttanut johonkin Porin lähiöön, mennyt töihin paikkaan x ja todennut, että okei, tässä mä nyt toistan sitä, mitä porukat teki. Bändi on pelastanut mut keskiverrolta 1970-luvun lopulla syntyneen ulvilalaisen ihmisen elämänkaarelta.

Jussia naurattaa. Miten Miikka muistaa 1990-luvun lopun ilmapiirin Porissa?

Miikka: – Joo, me oltiin tosiaan Jussin kanssa samoissa skeittipiireissä. Skeittaus määritti mulle itseäni, ja kaikki siihen liittyvä vaihtoehtokulttuuri. Graffat, taide, tietynlainen estetiikka. Kaikki musa tuli skeittikulttuurista, oli se sitten jotain hc:ta, NOFX tai Wu-Tang Clan. Se oli kaikki samaa juttua. Porissa oli joku 15 hengen tiivis skeittarijengi.

Jussi: – Me oltiin samassa kuplassa.

Miikka: – Jep. Pori on aika perinteinen työläiskaupunki ja sitä pidetään tylynä ja ankeana paikkana. Sitä se kyllä onkin, turha kieltää. Mutta siellä on aina ollut myös vaihtoehtoporukoita ja pitkä perinne taiteen tekemisen kasvualustana. Jos nyt miettii vaikka kaikkia Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon juttuja, ja Modernin Kanuunan Samurai Rauni Reposaarelainen -leffaa, niin ne on jatkumoa jonkinlaiselle porilaiselle outsider-identiteetille.

Jussi: – Joka elää hautaan asti.

Miikka: – Niin. Se henki, mikä siellä on ollut, ei ole voinut olla koskettamatta.

Melodinen muotokieli syntyy

Hardcore-huuto-mättöbändi DisCo. julkaisi vuonna 1999 Memory Three Sec. -ep:n. Sitä seurasi vuonna 2001 Disco Ensemble -nimellä tehty Ghosttown Effect -ep, jonka yhtye kustansi puoliksi tuolloin voimissaan olleen TreUnion-bändikollektiivin kanssa. Harvinaislaatuista toimintaa!

Vuonna 2002 tamperelainen Gb Fam Records julkaisi singlenä uuden version jo Ghosttownilla mukana olleesta Turpentine-kappaleesta. Disco Ensemblen maine etenkin loistavana livebändinä levisi, ja suksee alkoi kasvaa.

Jussi: – Disco Ensemble oli progepainotteista huuto-hc:ta vuoteen 2000 asti. Ghosttown Effectillä muotokieli alkoi löytää uomiaan. Soitto ja laulu muuttuivat melodisemmiksi. Meistä tuli melodista hardcorea tai emocorea.

Daniel Lieberberg sanoi hyvin suoraan, mitä ajatteli. Se kuunteli hetken biisiä ja sanoi aina heti, että onko tässä potentiaalia vai ei. Sieltä tuli ehkä vähän painetta, että jätkät, we need a hit.
– Jussi Ylikoski

Vuonna 2003 Fullsteamin Juha Kyyrö ja Disco Ensemble löysivät toisensa. Ensimmäinen Fullsteam-julkaisu, kolmen biisin ep Transatlantic tasoitti tietä debyyttialbumi Viper Ethicsille. Pian Disco Ensemble kykeni keikkailemaan Tavastian kaltaisissa korkean profiilin klubeissa omin voimin.

Iso läpimurto tapahtui verrattain nopeasti vuoden 2005 singlellä We Might Fall Apart ja First Aid Kit -albumilla, jonka tuotti meritoitunut ruotsalaistuottaja Jens Bogren.

Levy-yhtiöjätti Universalin Saksan-osaston kiinnostus Disco Ensembleä kohtaan heräsi. Sopimus Saksan Universalin kanssa syntyi keväällä 2006, ja sen seurauksena First Aid Kit julkaistiin uudelleen Keski-Euroopassa, Briteissä, Japanissa ja monissa muissa maissa.

Uuden levyn tekoon käytiin suurin suunnitelmin ja mittavin odotuksin uuden levy-yhtiön siipien suojissa.

Disco Ensemble pyyhälsi pitkiin, noin kuukauden kestoisiin sessioihin legendaariselle Puk Studiolle Tanskaan yhdessä ruotsalaistuottaja Pelle Gunnerfeldtin kanssa.

Jussi: – Siellä olivat käyneet takavuosina Elton John, Judas Priest ja Wet Wet Wet. Alan murros oli jo alkanut, ja tuollaisilla megastudioilla ei enää mennyt niin kovaa. Tuollakin oli iso, autioitunut uima-allasalue ja erillinen rakennus, jossa oli älytön määrä huoneita, joissa voi yöpyä. Jos miettii, että joskus 1980-luvulla sinne on tullut Elton John, niin sillä on saattanut olla mukana joku 50 hengen entourage. Siellä on sitten kestitty näitä superstarboja. Olihan se jännittävä ja hieno paikka.

Saksan Universalin tuolloisia yhteistyökumppaneitaan Jussi ja Miikka muistelevat lämmöllä. He kokevat yhtiön työntekijöiden diganneen aidosti bändiä ja tehneen hommia sydänverellä. Toisaalta yhtiön rockosaston pomolla Daniel Lieberbergillä oli myös häijympi puolensa.

Jussi: – Se oli tunnettu siitä, että se haistaa hitin ensikuulemalta. Se sanoi hyvin suoraan, mitä ajatteli ja oli aika raju tyyppi. Se kuunteli hetken biisiä ja sanoi aina heti, että onko tässä potentiaalia vai ei. Sieltä tuli ehkä vähän painetta, että jätkät, we need a hit, we need a hit. Se oli meille ensikosketus siihen todellisuuteen, että on signattu älyttömän iso levydiili ja yhtiö odottaa meiltä biisiä, joka räjäyttää pankin. Mutta ei se paljon vaikuttanut. Me vaan jatkettiin omaa hommaamme.

Miikka: – Meidän bändin sisäinen oma kulttuuri on niin vahva, ettei kukaan ulkopuolelta voi oikein vaikuttaa siihen. Ei meihin pureudu sellaiset toivomukset. Siellä Tanskan maaseudulla äänityksissä syntyi levyn teon ympärille ihan oma maailmansa ja tunnelmansa. Ei me mietitty siellä mitään hitin tekemistä, vaan että tehdään siisti levy.

Magic Recoveries -albumi julkaistiin toukokuussa 2008. Suomessa Disco Ensemblen suksee saavutti lakipisteensä ja levy kiilasi albumilistan kärkeen. Bad Luck Charm ja Headphones olivat suhteellisen menestyneitä singlejä myös Saksassa, mutta eivät aivan siinä määrin, mitä Universal toivoi.

Jussi: – Universalilla oli optio jatkaa yhteistyötä ja julkaista seuraava levy, mutta niillä ei ollut siihen mielenkiintoa. Ne olivat pistäneet ihan vitusti rahaa kiinni meidän levyyn. Kaikki on toki suhteellista, mutta meidän urahistoriassa paketilla oli aika iso hintalappu. Myynnit eivät olleet sellaisia, mitä ne olisivat halunneet.

Miikka: – Musta tuntuu, että ne olivat edelleen autenttisen innoissaan meidän bändistä. Ne toivoivat tosissaan, että meistä olisi tullut mainstream-tason rocksuosikki euroopanlaajuisesti. Mutta jos Magic Recoveriesia miettii levynä, niin eihän se ollut mikään koko Euroopan kotisohvan levy. Se oli Disco Ensemblen levy. Mutta mitään ei kyllä jäänyt hampaankoloon. Koko projekti oli meille ihan mahtava kokemus.

Uusi työtapa

Magic Recoveriesin jälkeen yhtye jatkoi duunin painamista ja julkaisi seuraavat albumit kahden vuoden välein: The Island of Disco Ensemble ilmestyi toukokuussa 2010 ja Warriors syyskuussa 2012.

Warriors ja albumin ylväs, yllättävästi jopa U2-henkisiä atmosfäärejä hönkinyt hittisingle Second Soul saattelivat bändin pitkälle kiertueelle, joka kantoi aina syksyyn 2013 asti. Siitä alkoi yhtyeen uran ensimmäinen varsinainen tauko.

Miksi?

Jussi: – Normaalisti tuossa vaiheessa on menty treenikselle tekemään uusia biisejä, ja sykli on alkanut alusta. Nyt mua ei ainakaan huvittanut aloittaa sitä samaa ruljanssia. Eikä kukaan muukaan avannut peliä.

Meidän levyjen tekeminen on aina ollut isotöistä. Koitat jotenkin orkestroida sitä pakettia ja kaikilla on vähän naama myrtsissä, että en mä, ei kiinnosta.
– Jussi Ylikoski

Miikka: – Se oli sellainen kollektiivinen fiilis, että nyt on luonnollisen paussin paikka.

Jussi: – Meidän levyjen tekeminen on aina ollut isotöistä. Kaikki tulee treenikselle ja jengillä koitetaan saada aikaan. Helposti työtehot laskee ja tulee turhautumista. On vaikeaa saada jokin idea esiteltyä niin, että kaikki tajuaa ja suostuu soittamaan sen niin kuin on itse ajatellut. Koitat jotenkin orkestroida sitä pakettia ja kaikilla on vähän naama myrtsissä, että en mä, ei kiinnosta. Sellaista tahimista koko touhu. Okei, joskus se menee helposti, mutta yleensä ei. Warriors-rundin jälkeen mä en jaksanut lähteä siihen taistoon, se on niin jumalattoman raskasta. Pitäisi olla vitusti helpompaa tehdä hyviä biisejä. Halusin tehdä vaihteeksi ihan yksin.

Näin ollen Jussi ryhtyikin musiikin tekoon omillaan ja toteutti Big Pharman debyyttialbumin Freedom Juice, joka julkaistiin viime keväänä. Miikka Koivisto ja basisti Lasse Lindfors taasen vaikuttivat Disco Ensemblen tauon aikana Hisser-yhtyeessä, jonka väkevä nimikkoalbumi ilmestyi jo viime vuonna.

Jussin kotistudiossa tekemä Big Pharma -trippi vaikutti suoraan Disco Ensemblen uuden musiikin tekotapaan.

Jussi: – Uusi levy on tehty aivan eri tavalla kuin ennen. Mä olen tehnyt kotona demoja, ja Miikka on laulanut niiden päälle. Sitä kautta on alettu kasata. Pharma-levyn tekeminen mahdollisti tämän, koska muuten en olisi osannut tehdä tuotannollisesti riittävän hyviä demoja. Nyt osasin tehdä kotona aika valmiita rokkibiisejä ja pystyin esittelemään ne sellaisessa muodossa, että jengi oikeasti inspiroitui niistä.

– Miikka käytti todella paljon aikaa laulujen tekemiseen niiden demojen päälle. Toki me mentiin sitten treenikselle säätämään biisien rakenteita ja sovituksia yhdessä. Sitten mä palasin taas kotistudioon tekemään uudet versiot. Parasta tässä työtavassa oli se, että me oltiin heti suoraan asian ytimessä. Kaikki bullshit katosi ympäriltä biisien teossa. Tällä levyllä me päästiin eroon siitä tahimisesta ja turhautumisesta treeniksellä. Se oli meidän ongelma. En usko, että levy olisi vielä valmis, jos oltaisiin yritetty tehdä se kuten ennenkin.

Vaiston varassa

Afterlifen kappaleista kolme on tehty vanhalla kunnon tahimisen metodilla, sillä ne olivat mukana jo edellisen Warriors-levyn sessioissa: Das Boot, Face Down in a Fountain ja Afterlife. Loput levyn biiseistä ovat lähtöisin Jussin uusista demoista. Bändi tuotti musiikin pitkälle omin voimin, joskin ”jonkinasteisena esituottajana” toimi albumin miksaaja Arttu Peljo.

Viisi biisiä yhtye äänitti jo keväällä, ja toisen satsin kappaleita syksyllä. Jälkimmäisiin sessioihin otettiin tuottajan roolissa mukaan myös Lauri Eloranta (Damn Seagulls, Pää Kii).

Afterlifen laulumelodiat ja lyriikat tehnyt laulaja Miikka Koivisto kertoo, ettei oikein osaa kutsua sanoittamistaan prosessiksi. Sanat syntyvät useimmiten samalla sykäyksellä, kun hän alkaa laulaa demojen päälle.

Miikka: – Pitkälti se menee niin. Teen toki muistiinpanoja, joten sanat nousee jonkinlaisesta sanoituspankista. Mutta mun ei tarvitse istua alas ja olla silleen, että nyt mä sanoitan! Mulla on jotain läppiä alitajunnassa ja muistiinpanoissa ja mä luotan siihen, että ne tulee esiin siinä inspiroituneessa hetkessä, kun alan laulaa.

Kuka on Disco Ensemblen tekstien kertojahahmo?

Miikka: – Tekstit on lähtöisin mun ajatuksista ja tunteista, mutta en silti koe, että biiseissä seikkaileva hahmo olisin minä. Sanotaan näin, että lyriikka on fiktiota, joka kuitenkin pohjautuu mun omiin kokemuksiin.

Entä onko Afterlifen teksteistä löydettävissä jokin suurempi teema tai viesti?

Miikka: – En mä tiedä. Disco Ensemble on rockbändi, ja mun mielestä hyvän rokkibiisin ei välttämättä tarvitse sisältää mitään massiivisen monimutkaista maailmaa tai suurta viestiä. Se on aika suuri helpotuskin, että joka ikisen sanan ei tarvitse tulla jostain syvästä tunnelista. Tekstittäminen on vaistomaista ja mä ainakin koitan vaalia sitä vaiston varassa tekemistä. Jos rokkibiisin sanoitusta joutuu jotenkin ihan järjettömästi pohtimalla pohtimaan ja tuskailemaan, niin se ei ehkä enää ole rokkibiisin sanoitus.

Haastattelu on julkaistu Soundissa 11/2016.