Kun tieto Arch Enemyn Tavastian-klubikeikasta viime vuonna tuli, niin selvää oli, ettei lippuja tarvitse kaupata polvillaan murehtien puoleen hintaan klubin edessä ennen keikkaa. Tämän kokoluokan bändin klubikeikka on todellakin harvinaista herkkua.
Klubikiertueen nimi on osuvasti Back to the Root of All Evil. Ideana on esitellä uusi laulaja Lauren Hart yleisölle pienessä hikisessä ympäristössä. Arch Enemylle tämä on uusi alku järjestyksessään neljännellä mörisijällä. Intiimi ympäristö on armoton, koska jos homma menee pieleen, niin ei voi paeta pyrotekniikan tai massiivisen taustascreenin taakse itkemään.
Hetkessä loppuunmyydyn esiintymisen tunnelma oli innostuneen odottava jo kauan ennen keikan alkua. Suuri osa ihmisistä oli siirtynyt itselleen otollisiksi katsomilleen paikoille erittäin hyvissä ajoin. Yläparvelle tai portaisiin oli turha mieliä fiilistelemään aiheuttamatta pahennusta, mikäli ei ollut saapunut saliin pian ovien avautumisen jälkeen.
Taustamusiikin jälkeen tunnelmoitiin vielä hetki lavavaloja Ace of Spadesin tahtiin. Keikka repäistiin käyntiin Tear Down the Walls -introineen päivineen Anthems of Rebellion -levyn avausraidalla Silent Wars ja pelkästään se riitti miltei vapauttamaan betonisoituneet kyynelkanavani vuolaaksi solaksi. Tätä yhtä omaa lempikappalettani ei soitettu edellisen laulajan Alissa White-Gluzin kanssa koskaan. Tämä olikin hyvä tapa heittää kihlasormukset kaltaiselleni old school -fanille ja naittaa heti alusta saakka bändin uuden alun pauloihin.
Tuore vokalisti Hart esiintyi läpi keikan intensiivisesti, aidosti ja selkeästi esiintymisestä nauttien. Biisien ilmaisu oli lämmintä ja kotoisaa eikä missään vaiheessa tullut haikailtua aikaisempien örisijöiden perään. Hart todella tunsi esittämänsä kappaleet sanan monessakin merkityksessä.
Hän esitteli itsensä nöyrästi ja mainitsi lempibiiseikseen kaksi Wages of Sin -levyn kappaletta (The First Deadly Sin ja Shadows and Dust), joiden kuuleminen oli todellakin ennenkuulumattoman hienoa. Muutamat raapaisut tuoreempaan tuotantoon oli ujutettu keskisettiin, jossa kuultin myös uusi To the Last Breath -kappale. Muutoin mentiin itseä ilahduttavasti vanhan materiaalin tahtiin.
Kitaristi ja bändiliideri Michael Amott totesikin loppukeikasta yleisön valittavan aina että soitetaan ”sitä samaa shittiä.” Nytpä ei soiteta ja ”hope you like it.” Ja kyllä yleisö tykkäsi. Keikalta ei kävelty kesken pois pettyneinä, vaan alkoholin kaltaiset oheistuotteet jäivät monilta ostamatta kun keskityttiin täysillä siihen, mitä lavalla tapahtuu.
Bändi soitti tiukasti läpi keikan eikä räveltänyt missään vaiheessa. Toiseksi uusin jäsen Joey Concepcion hoiti hieman tuulista kitaristin paikkaa keskittyneesti ja tuttu rytmiryhmä Erlandsson / D’Angelo piti koneen tiukasti rullaamassa.
Välihöpöttelyt olivat mukavasti minimissään, mutta Suomea ja sen tärkeyttä ylistettiin. ”Fucking amazing Finnish fans” oli tällä kertaa totta eikä joka keikalla rutiinilla toistettua lätinää. Keikan luonnetta kuvaa hyvin, että kun olkapäilleni koputettiin, niin takana ei ollut kukaan haastamassa riitaa tai pyytämässä siirtymään pois tieltä, vaan kaveri, joka fiilisteli täysillä keikkaa silmät ummessa ja suu virneessä.
Yleensä nökötän keikat kiltisti kädet taskuissa sen kummempia intoilematta, mutta keikan loppupuolen We Will Risen aikana huomasin heristäväni nyrkkiä ja hieman liikuskelevani. Viimeisenä kuullun Nemesiksen aikana pyrin säilyttämään selväpäisen jäykkyyteni siinä juurikaan onnistumatta.
Moitteita keikasta on hankala hakea edes väkisin. Miksaus toimi omiin jo parhaat hetkensä kuulleisiin korviini hienosti läpi koko keikan eikä edes vessaan tarvinnut jonottaa hetkeäkään, kuten ei jostain käsittämättömästä syystä Tavastialla ikinä.
Todennäköisesti ainoat keikkaan pettyneet olivat ne henkilöt, jotka eivät ehtineet lippua hankkia. Mikäli ennustajan lahjani ovat tallella, niin itselläni on hyvin vahva intuitio siitä, että orkesteri esintyy Suomessa viimeistään ensi kesänä hieman isommalla areenalla.
Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
