Pyrin suhtautumaan etukäteen Patti Smith Quartetin keikkaan neutraalisti ja ilman ennakko-odotuksia yhtään mistään. Ajatuksena oli ottaa vastaan mitä tulee. Koska aiemmin en ole nähnyt Smithiä tai hänen orkesteriaan missään olomuodossa, niin omakohtaisia vertailukohtia ei ollut.
Keikka oli järkevästi siirretty Veikkaus-areenalta intiimimpään Allas Liveen. Areenakokemus olisi jäänyt pakostakin etäiseksi enkä usko että puolityhjän areenakeikan kolkot soundit olisivat tuoneet ihmisiä ja musiikkia samalla tavalla yhteen kuin nyt tapahtui.
Juuri ennen keikkaa alkoi reippaasti sataa ja biohajoaviksi mainostetut sadeviitat nousivat hetkellisesti merchandise-pisteen myyntihitiksi. Tunnelma Allas Livessä oli sateesta huolimatta odottavan iloinen ja naisvoittoista yleisöä ei muutama tippa vettä viinin ja hard selzereiden sekaan haitannut.
Hieman yli kello kahdeksan Patti Smith asteli lavalle bändeineen ja sade taukosi. Epäilen että Smith sai sen aikaan pelkällä karismallaan, mutta täysin varma en voi asiasta olla. Paikalle saapunut yleisö osoitti lähes palvonnan elkeitä Smithiä kohtaan ja ”I love you” -lappusia nosteltiin. Patti vastasi takaisin heidänkin rakastavan yleisöä kun hänelle kovaäänisesti rakkaudentunnustuksia huudeltiin.
Smithin hieman riisutussa kokoonpanossa soittaa kitaraa hänen poikansa Jackson Smith, bassoa 90-luvulta mukana ollut Tony Shanahan ja rumpuja Seb Rochford. Vanhat legendat kitaristi Lenny Kaye tai rumpali Jay Dee Daugherty eivät tässä kokoonpanossa valitettavasti ole mukana. Smith oli selvästi ylpeä pojastaan, joka kitaroikin todella hienosti läpi keikan. Ainoana miinuksena oli aivan liian lujalla ollut basso, joka peitti kitarointia alleen.
Keikan avausraidat Dancing Barefoot ja Ghost Dance edustivat itselle tutumpaa 70-luvun tuotantoa ja yleisö oli heti alusta saakka kuin osana suurta hurmoksellista hartautta. Maestro itse oli yhtä hymyä ja pyyteli anteeksi kun alkukeikalla hieman takelteli sanoissaan katseltuaan merta ja haaveiltuaan hetken. Aitous ja teeskentelemättömyys ovat aina itseäni kiehtoneet Smithissä, ja nämä ominaisuudet huokuivat nytkin vahvana läpi keikan.
Kuin tilauksesta The Doors -cover Crystal Shipin aikana pieniä paatteja lipui vesistössä keikkapaikan ohi. Tämän jälkeen Smith kertoi psykedeelisestä Jim Morrison -unestaan, missä Jim murtautui ulos patsaasta ”break it up” -huutojen jälkeen ja lensi pois perhosen lailla. Tämä kokemus inspiroi Smithiä aikoinaan kirjoittamaan yhdessä Television-nokkamiehen Tom Verlainen kanssa Break It Up -kappaleen, mihin päästiin tarinoinnin myötä sulavasti siirtymään.
Basisti Shanahanin laulaessa George Harrison -coverin Isn’t It a Pity Smith sai hieman lepoaikaa ja seurasi esitystä tuolilla istuskellen. Nukkumaan Smith ei kuitenkaan ollut menossa vaan Summer Cannibalsin aikana pipo lensi päästä ja jalka nousi monitorille.
”Soita punkkia!”, huusi hieman humaltunut Smithin ikätoveri innokkaasti nuokkuessaan musiikin tahtiin. Ihan räävittömintä punkkia ei kenties kuultu, mutta asenteellisuuteen Patti Smith kannusti edelleen vahvasti ja totesi että ”kaikki voimme luoda hienoa kaaosta yhdessä” kun jostain läheltä alkoi kuulua hieman erilaista jumputtavaa bilemusiikkia lujalla volyymilla.
”Feel your freedom!” Patti huudahti ja nosti kätensä ilmaan. Kun yleisön valtava käsimeri kohosi kehotuksesta vahvana kohti taivasta, oli tuossa yhteisessä hetkessä jotain aidosti koskettavaa. Peaceful Kingdom omistettiin sotien lapsille ja taivas itki hetkisen uudestaan.
Smithin lavapresenssi lähentelee maagisuutta kaikessa koruttomuudessaan ja hänen tarinoitaan olisi voinut kuunnella vaikka loputtomiin. Keikka oli eheä kokemus ja rauhallisemmatkin tunnelmapalat, joiden ennakkoon ajattelin saattelevan itseni ikiuneen, istuivat kuitenkin hyvin kokonaisuuteen. Toki lopuksi kuullut klassikot Because the Night ja People Have the Power kirvoittivat yleisöltä riehakkaimmat reaktiot.
Keikan loppupuolella Smith otti esiin hammasharjan ja halusi kertoa tarinan ensimmäiseltä Suomen käynniltään vuodelta -76. Hän sanoi harjaavansa hampaansa edelleen ennen joka keikkaa ja tuolloin hän meni suomalaiseen apteekkiin veljensä kanssa ostamaan hammastahnaa. Oli valoisaa talviaikaan ja he viettivät apteekissa tunnin jutustellen faneilleen. Astuttuaan ulos hänen veljensä hämmästeli että ulkona täytyy olla auringonpimennys kun on niin sysimustaa ja pimeää. Hauska tarina, vaikka muutama fakta tuossa ontuukin. Voitte itse selvittää halutessanne mitkä, mutta hyvä taiteilija/kirjailija osaa rikastuttaa tapahtumia niin, että niistä tulee uusia todellisuuksia.
Keikan lopuksi Patti veti pipon takaisin päähän ja poistui lavalta orkestereineen hymyillen, yleisön vimmatusti hurratessa. Lukemani perusteella Smith on heittänyt aika ailahtelevan tasoisia keikkoja viime vuosina. Osuin tällä kertaa kirkkaalle hetkelle ja konsertti piti hienosti otteessaan.
50 vuotta myöhemmin asenteellisuus ”We are having our own fucking party” ja ”motherfuckers” -huutoineen ei ollut kadonnut mihinkään lähes 80-vuotiaan Smithin repertuaarista. Sielu, sisältö ja sanoma olivat samat kuin jo puolivuosisataa sitten. Iso osa ikätovereista on jo tuhkailtu tai laskostettu hautaan lepäilemään, mutta Patti Smith rokkaa edelleen.
Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
