Tori Amos laskee katseensa pöytään ja miettii pitkään. En näe hänen silmiään baseball-lakin lipan takaa, mutta oletan niiden olevan kiinni. Lopulta hänen leukansa nousee, ja sitten hiukan uninen katse tulee suurten silmälasien läpi ja tarttuu omaani.
– Ne eivät ole lihaa ja verta, hän sanoo vakavan näköisenä. – Ne eivät liiku samassa kolmiulotteisessa tilassa kuin sinä, minä ja toiset ihmiset tai muut tämän maailman asukkaat. Ne ovat multidimensionaalisia universaaleja olentoja.
Olen juuri kysynyt, millaisia ovat ne muusat, jotka hän mainitsi puhuessaan luovuudestaan ja uuden In Times of Dragons -albumin tekemisestä.
Tori Amos on aina ollut henkisyyteen suuntautunut ihminen. Metodistiperheessä vietetyn lapsuuden jälkeen hän on etsinyt kaipaamaansa ymmärrystä monesta paikasta, muun muassa Amerikan alkuperäiskansojen mytologiasta.
Hän kertoo muusista vielä lisää, mutta ensin on puhuttava muista asioista.
On puhuttava mannertenvälisestä perspektiivistä, tarinan oikeisiin ihmisiin perustuvista hahmoista, ihmelapsen epäonnistumisesta, ratkaisevan tärkeistä päätöksistä ja oman äänen löytämisestä. On tutkittava vertauskuvallista tarinaa taistelusta demokratian puolesta ja tyranniaa vastaan.
Nyt eletään lohikäärmeiden aikaa. Tori Amosin mielestä on erittäin tärkeää hypätä suoraan asian syvään päätyyn, koska aikaa on vähän. Haastatteluaikaa, nimittäin.
Miljardöörien salaseura
Bude sijaitsee Cornwallissa, Englannin lounaiskärjen tyvessä. Pienessä merenrantakaupungissa on reilut seitsemäntuhatta asukasta, joten kyseessä ei ole mitenkään merkittävä metropoli vaan pikemminkin saarivaltion Hanko. Kuten Hangossa, siellä on kaunista.
King Crimson julkaisi vuoden 2002 Happy with What You Have to Be Happy With -ep:llään Bude-nimisen puoliminuuttisen kappaleen. Tarina ei kerro, mikä inspiroi Adrian Belew’n säveltämään sen, mutta sikäläiset rannat ja merimaisemat ovat ennenkin inspiroineet taiteellista väkeä. Buden entisistä asukkaista mainittakoon 1800-luvun valokuvaaja Hannah Maynard, kirjailijaveljekset George ja Arthur F. H. Mills sekä Rider–Waite– Smith-tarotpakan suunnitellut Pamela Colman-Smith.
Nykyisin Buden tunnetuin asukas on Tori Amos, jolla on siellä koti ja oma studio. Hänellä ja aviomiehellään Mark Hawleylla – pariskunta on ollut yhdessä 1990-luvun lopulta lähtien – lienee edelleen koti myös Floridassa, mutta Soundi tavoittaa Amosin Englannista.
– Olen ollut täällä jo ihan liian kauan, Amos sanoo niin, että vaikea tietää, miten vakavissaan hän on. – Olen naimisissa britin kanssa. Minusta täkäläiset ihmiset ovat tosi… hauskoja.
Tori Amosin uuden musiikin kannalta ei ole niinkään olennaista, mitä Budesta löytyy. Kyse on siitä, mitä sieltä näkee.
– Täältä voi katsella Amerikkaa muutaman tuhannen mailin etäisyydeltä. Perspektiivi on aivan erilainen kuin jos asuisin siellä. Aivan niin kuin maailma näyttää erilaiselta sieltä Venäjän vierestä kuin vaikkapa Atlantin toiselta puolelta. Pitkästä välimatkasta oli apua uuden levyn biisien kirjoittamisessa.
In Times of Dragons ei ole Tori Amosin ensimmäinen konseptialbumi. Musiikillisesti se on toista maata kuin Amosin klassisesta musiikista inspiroitunut teemalevy Night of Hunters (2011), mutta niiden tarinallisuudessa on jotakin samaa. Uusi albumi on kuitenkin paljon tiukemmin kiinni ilmestymisajassaan.
– In Times of Dragons dokumentoi Amerikkaa reaaliajassa. Siitä siinä allegoriassa on kysymys.
Niin suuressa roolissa kuin tarina levyllä onkin, Amos sanoo lähteneensä liikkeelle sävellyksistä. Jotkin niistä olivat valmiita jo ennen kuin hän alkoi hahmotella lyriikoita.
– Aloin rakentaa teemaa vähän yli vuosi sitten, kun näin, millainen kehityskaari Yhdysvaltain eteen avautui. Amerikalla on nyt oma autokraattinen filosofiansa. En tosiaankaan usko, että useimmat amerikkalaiset tajusivat, millaisia asioita he lähtivät ajamaan tehdessään tiettyjä päätöksiä, Amos sanoo.
Tätä haastattelua tehdään maaliskuussa 2026. Siitä ”vähän yli vuosi” taaksepäin Donald Trump valittiin toistamiseen Tori Amosin synnyinmaan presidentiksi. Muusikko välttelee nimien mainitsemista ja leimaavia kannanottoja, mutta ei tarvitse olla mikään sherlock ymmärtääkseen, ettei hän pidä Trumpin hallinnosta eikä tajua tämän äänestäjiä. Hän tuntuu myös turhautuneen siihen, mitä kaikkea ihmiset antavat itselleen tehdä. Eikä alistuva apaattisuus ole yksin amerikkalaisten ominaisuus.
– Olen matkustanut paljon maailmalla. Se on kutsumukseni. Minusta näyttää, että ihmiset eivät tiedä, miten paljon voimaa heissä on. Kannattaa muistaa, että siihen on syy, että olemme täällä nyt, elämme tässä ajassa ja todistamme näitä tapahtumia. Juuri nyt jokaisella meistä on merkitystä, olipa sitten Minnesotassa opettamassa, mitä urheus on, tai Englannissa katselemassa, mitä Amerikassa tapahtuu.
Minnesotasta puheen ollen, uuden albumin Ode to Minnesota -biisin täytyy olla tehty aika äskettäin. ICEn naamioituneet agentit tappoivat Renée Goodin ja Alex Prettin siellä kuluvan vuoden tammikuussa, mikä kiihdytti fasistiseksi luonnehditun maahanmuuttopolitiikan vastaisia mielenosoituksia.
– Kyllä, Ode to Minnesota oli viimeinen biisi, jonka tein levylle. En ollut studion tarkkaamossa kovin suosittu hahmo, kun esittelin prosessin viime hetkillä uuden kappaleen, jota piti ehdottomasti alkaa työstää levyä varten. Onneksi siellä työskennellyt mieheni antoi anteeksi, eikä meille tullut eroa.
Amosin kertoessa albumin sanoituksista ja henkilöhahmoista käy ilmi, ettei tarina ole kaikin paikoin tiukasti kiinni tosimaailmassa. In Times of Dragons kyllä pyrkii totuuteen koko seitsemäntoista biisin mitallaan, mutta tekee sen allegorisella tasolla, fiktion kautta.
– Levyn tarinassa minä olen minä, mutta aviomiehenäni on liskodemoni, jota kutsutaan myös Liskokuninkaaksi. Levyn liskodemonihahmot perustuvat oikeisiin, eläviin ihmisiin. En halua mainita nimiä, mutta he toimivat kulissien takana ja noudattavat filosofiaa, joka on hyvin, hyvin vaarallinen. He haluavat muutamasta miljardööristä koostuvan salaseuran hallitsevan maailmaa.
Kuvio ei tunnu olevan kovin kaukana todellisuudesta.
– Ei niin. Liskodemonimies on tehnyt tarinan naiselle sen, mitä väkivaltaisissa parisuhteissa usein tapahtuu: nainen on eristetty ystävistään, jotta häntä voidaan hallita. Hän kuitenkin karkaa eikä ota mukaansa muuta kuin yllään olevat vaatteet, ehkä kellon ja joitain koruja… Pakomatkallaan hän tapaa brooklyniläisen gaynoidan, joka sekin perustuu elävään ihmiseen. Ja sitten on gaykarhuja, jotka auttavat naista tämän matkalla Provincetowniin, provinssikaupunkiin.
Pidin heti ensikuulemalla hahmoista nimeltä Gasoline Girls. Eniten siksi, että Suomessa on ollut bändi nimeltä Gasoline Girls & Petrol Boys.
– On vai?! Täytyypä googlata se, Amos innostuu. – Nämä Bensiinitytöt vievät naisen vampyyrien salakapakkaan New Orleansiin tapaamaan Ylipapitarta, jotta voisivat syöstä salaseuran vallasta. Matkalla nainen kohtaa tyttärensä, jonka osuudet levyllä laulaa Tash.
Hän on Amosin tytär Natashya Lórien Hawley, joka on mukana levyn biiseissä Veins, Strawberry Moon ja Stronger Together. Tash on esiintynyt äitinsä levyillä pienestä pitäen. Vuonna 2000 syntynyt lapsi sai executive producer -krediitin jo vuoden vanhana Strange Little Girls -albumilla, ja Night of Huntersilla laulaessaan tytär oli vasta yhdentoista.
Amos kertoo ylpeänä, että tätä nykyä Tash opiskelee yliopistossa oikeustiedettä, tarkemmin rikoslakia. Laulaja-lauluntekijä puhuu albumin tarinasta ja omasta elämästään rinta rinnan siten, että hänen perässään on välillä vaikea pysyä. Hän tuntuu pitävän In Time of Dragons -levyllä seikkailevaa minäänsä jonkinlaisena rinnakkaistodellisuudessa elävänä Torina, joka on tehnyt erilaisia valintoja kuin tässä elämässä.
– Tarinassa olisin voinut valita toisenlaisen miehen ja saada tyttären, mutta käännyn tienhaarasta toiseen suuntaan. Valitsen taiteen sijaan ylellisen elämän, johon kuuluu kattohuoneistoja Manhattanilla. Puhun nyt siis levystä. Toisaalta olisin voinut tehdä 1990-luvulla oikeastikin niin. En ollut ehkä kaikkein söpöin tyttö, mutten myöskään vähiten söpö. Mutta menin naimisiin rock’n’roll-roudarin kanssa ja saimme tyttären.
Amos on puhunut In Times of Dragonsista näytelmänä. Voisiko se oikeasti toimia teatterinäyttämöllä?
– Miksipä ei, jos vain oikeanlainen taiteilija ottaisi sen ohjattavakseen. Tämä ei ole siinä mielessä pelkkä albumi, etteikö sen tarinaa voisi kertoa muillakin taiteen muodoilla.
Tarinan uhkakuvia tutkiessa maailmanmenoa alkaa kummastella tosissaan. Kun on ehtinyt nähdä toisenlaisia aikoja, johtajia ja tapoja hoitaa asioita, ihmettelee väkisinkin, mikä äärimmäisen ahdasmielisissä ja alistavissa ideologioissa viehättää niin monia. Lapsikin – ja varsinkin lapsi – tajuaa, ettei tällaisesta meiningistä voi seurata mitään hyvää.
Miksi maailma palaa taas tilaan, josta se jo melkein pääsi ulos?
– Sitähän minä yritän tällä levyllä selvittää. Tarkoituksenani on koota maailmanlaajuinen etsintäpartio ja ottaa asiasta selvää. Kaikki, jotka tahtovat etsiä vastauksia kanssani, ovat tervetulleita mukaan. Yritetään löytää yhdessä tie ulos tästä sotkusta.
– Olen aina sanonut, että tuhon voi voittaa vain luomalla uutta. Tuhoajan tuhoaminen ei koskaan onnistu. Jos sitä yrittää, joutuu itse tuhon nielemäksi.
Vala kääntää suunnan
Muusat tulivat Tori Amosin luokse jo hyvin varhain. Hän oli kaksivuotias ystävystyessään pianon kanssa. Hän puhui luonnostaan sävelten kieltä ja osasi soittaa melodioita usein kertakuulemalta. Kolmen vanhana hän teki jo omia kappaleita. Musiikin aistiminen on Amosissa syvällä. Hän on kertonut näkevänsä sävelet mielessään liikkuvina värien rakenteina. Sellaista äänten kokemista kutsutaan kromestesiaksi. Se on yksi synestesian – aistien sekoittumisen – muodoista.
Amos on metodistipapin tytär Marylandistä. Hän varttui perheessä, joka ravasi uutterasti kirkossa. Uskonnollisuudestaan huolimatta isä ja äiti Amosilla ei ollut mitään tyttärensä musiikillisia haaveita vastaan.
Amos oli musiikillisesti niin lahjakas, että hänet lähetettiin opiskelemaan Baltimoren Peabody-instituuttiin jo viisivuotiaana. Ihmelapseksi kehuttu tyttö pysyi koulussa kuusi vuotta, kunnes opinnot keskeytyivät vuonna 1974. Amos itse on sanonut stopin johtuneen siitä, että hän oli kiinnostuneempi pop- ja rockmusiikista kuin klassisen soittamisesta. Eikä hän halunnut soittaa nuoteista vaan omaa musiikkiaan.
Amosista olisi voinut tulla klassinen pianisti, mutta hän ei ollut kiinnostunut sellaisesta.
– Tuskinpa musiikkia, jota Mozart sävelsi, sanottiin hänen aikanaan ”klassiseksi”. Hän teki sen ajan musiikkia. Minäkin halusin tehdä sellaista. Rockmusiikki oli 1970-luvulla päivän musiikillinen kieli. Kesti kuitenkin aika pitkään ymmärtää, millainen oma tyylini on. Se johtui siitä, että olen siunattu ja kirottu kyvyllä soittaa monella tyylillä. Vaikka sellaiseen pystyy, niin ei välttämättä kannata tehdä, Amos sanoo.
Kun elokuussa 1963 syntynyt Myra Ellen Amos soitti ensimmäiset keikkansa kotikaupunkinsa baareissa, hän oli 13-vuotias ja käytti nimeä Ellen Amos. Sillä nimellä hän teki myös ensimmäisen levytyksensä, seiskatuumaisen sinkun Baltimore/Walking with You. Omakustannelevystä otettiin pieni painos vuonna 1980, kun Amos oli kuudentoista. Jo tällä harvinaisella sinkulla oli hänen omaa musiikkiaan.
Ellenistä tuli Tori, kun eräs hänen ystävänsä sanoi hänen muistuttavan Kaliforniassa kasvavaa torreynmäntyä. Tuon harvinaisen puun kuvia katsellessaan ei voi olla miettimättä, miltä Amos mahtoi siihen aikaan näyttää ja millainen kampaus hänellä oli.
Orastava artisti kirjoitti uusia kappaleita, äänitti demoja, lähetteli niitä sinne tänne ja soitti keikkoja eri puolilla kotiosavaltiotaan. Asiat etenivät ja kontakteja syntyi vähitellen.
Vuonna 1984 Amos muutti Los Angelesiin luomaan uraa muusikkona. Pari vuotta myöhemmin hän perusti syntikkapitoista rokkia soittaneen Y Kant Tori Readin, jossa rumpaloi myöhempi Guns N’ Roses -mies Matt Sorum. Bändi julkaisi vuonna 1988 levyn, joka kuitenkin floppasi. Se tuntui Amosista katastrofilta, etenkin Hollywoodin humussa.
– Y Kant Tori Read oli suuri epäonnistumiseni, Amos sanoo. – Kaaduin sen kanssa todella pahasti turvalleni. Mutta eihän sitä juuri kukaan huomannut, tai varmaan edes välittänyt koko jutusta. Mutta minä välitin. Ja niin välittivät myös eräät, joita olin luullut ystävikseni.
Siihen aikaan musiikkibisnes oli voimissaan ja epäonnistuminen pahin tauti, johon Los Angelesissa saattoi sairastua. Y Kant Tori Readin kohtalo painui portinvartijoiden mieleen.
– Kaikki ovet lyötiin kiinni nenäni edestä. En saanut enää kutsuja juhliin. Olin yksin ja sairastin epäonnistumista. Olin polvillani lattialla, nousin hitaasti jaloilleni, katsoin peiliin ja kysyin itseltäni: ”Tori, miten ihmeessä onnistuit vajoamaan ihmelapsen asemasta bimbon tasolle?”
Se oli ratkaiseva oivaltamisen hetki. Amos kertoo käsittäneensä, ettei voisi tehdä ammatillisessa alhossaan mitään muuta kuin herätä uuteen päivään ja jatkaa eteenpäin tinkimättömällä asenteella.
– En ole mikään virheetön ihminen. En todellakaan ole ylpeä itsestäni päivät pääksytysten. On paljon sellaista, mitä olisin voinut sanoa tai hoitaa paremmin. Mutta silloin tein oikean päätöksen. Tiesin, että ellen pysy musiikillisesti rehellisenä, en tule enää ikinä säveltämään yhtään mitään. Kaikki muu olisi muusieni halventamista. Vannoin itselleni valan, josta pidän kiinni edelleen.
Ellei aivan ensimmäistä omakustannesinkkua lasketa, Amos käynnisti soolouransa vuonna 1992 albumilla Little Earthquakes. Valan vannominen näytti tuottavan tulosta: debyytti menestyi hyvin sekä levykaupoissa että arviopalstoilla. Toinen levy Under the Pink (1994) kipusi vähitellen miljoonamyynteihin.
Siitä lähtien Amos on luonut omaehtoista uraa ja julkaissut uutta musiikkia tasaiseen tahtiin tärkeinä pitämistään aiheista. Kaukaa katsoen vaikuttaa siltä, että vaikka Amosin ura alkoi aika myöhään eli kolmekymppisenä, se starttasi kuin palmun alta, kuten automiehet tapaavat sanoa.
Asiat sujuivat jopa harhaanjohtavan helposti, kunnes juuri tinkimättömyys kiskaisi taiteilijan takaisin todellisuuteen. Kahden ensimmäisen sooloalbuminsa jälkeen Amos julkaisi kokeilevan ja taiteellisen Boys for Pelen (1996), jota hän kutsuu ”cembalopunklevyksi”. Hän teki epäkaupallisia sävellyksiä, kirjoitti feministisiä sanoituksia ja tuotti levynsä ensi kertaa itse. Lopputulos jakoi mielipiteet vahvasti, mikä kirpaisi nousevaa artistia kahden ylistetyn albumin jälkeen. Amos sanoo, ettei ollut valmis sellaiseen.
– Mielestäni tein oikeanlaisen levyn oikealla hetkellä, mutta olin väärässä. Se, miten Boys for Peleen suhtauduttiin, oli minulle hyvin tuskallista. Jotkut tajusivat, mistä siinä oli kyse, jotkut taas eivät. Levy-yhtiön tyypit katsoivat minua kuin olisin syyllistynyt murhaan. Lehdistö jakautui kahtia. Se koetteli minua todella rankasti. Tein melkein vuoden kestäneen kiertueen, pysähdyin joka kylään soittamaan uuden levyn materiaalia. Joillakin kesti 20 vuotta ymmärtää sitä musiikkia.
Haastavuutensa ansiosta Boys for Pele on kestänyt aikaa ja pysynyt kiinnostavana niille, jotka etsivät popmusiikista jotakin syvää. Se myös osoitti, että vaikka Tori Amos operoi väljästi ajatellen popin ja rockin kentällä, hänen musiikkiaan ei voinut arvottaa samoilla perusteilla kuin vaikkapa Per Gesslen hengentuotteita.
Amos on artistina pikemminkin kuin Nick Cave, vaikkei heillä juuri musiikillista yhteistä olekaan. Heidän lauluissaan on kyse enemmän tunteesta ja sanoista kuin tarttuvista kertosäkeistä.
– Hyvä biisi ja suosittu biisi ovat kaksi aivan eri asiaa. Suositut biisit ottavat ajan hengestä kiinni, tarttuvat kulttuuriin, tapahtumiin ja ihmisten asemaan. Hyvät biisit kestävät paremmin aikaa. Ne voivat olla monenlaisia, mutta useimmiten ne herättävät aistit ja koskettavat sydäntä… Tai sitten ne ovat vain vitun kovia bängereitä, Amos virnistää.
Ahdistavat ajat ja aloittelijan epävarmuus ovat jääneet taakse. 62-vuotiaalla taiteilijalla on takanaan merkittävä ura, eikä hänen tarvitse todistaa enää mitään kenellekään muulle kuin itselleen.
Sooniset galaktiset ikkunat
Palataan multidimensionaalisiin universaaleihin olentoihin.
Muusat auttavat Tori Amosta tekemään taidetta, ja hän on tehnyt taidetta myös niistä. Alkuvuodesta 2025 hän julkaisi lastenkirjan Tori and the Muses ja sen soundtrackiksi albumin nimeltä The Music of Tori and the Muses. Albumi oli ehdolla parhaan lastenmusiikkilevyn Grammyn saajaksi.
Amos ei muista sellaista aikaa, että muusat eivät olisi olleet hänen elämässään. Ne eivät ole paikalla koko ajan, mutta koskaan ne eivät poistu pysyvästi. Hän sanoo tuntevansa, milloin ne ovat hänen luonaan ja milloin taas poissa.
– Niiden voiman ja läsnäolon voi aistia. On turhauttavaa, kun ne eivät ole luonani, mutta niinä hetkinä uskon, että ne tulevat takaisin. Ja niin on tapahtunut aina, joka kerta. Tiimini tosin on sitä mieltä, että muusani ilmaantuvat aivan liian viime hetkellä, Amos sanoo nauraen.
Muusan idea on liki yhtä vanha kuin ajatus jumalasta. Antiikin Kreikan mytologiassa on yhdeksän muusaa eli taiteiden ja tieteiden jumalatarta, ylijumala Zeuksen ja muistin jumalatar Mnemosynen tytärtä. Niistä Amosin ympärillä voisivat liehua musiikin muusa Euterpe, lyyrisen runouden muusa Erato sekä pyhän runouden ja laulun muusa Polyhymnia. Henkinen etsijä on ollut myös kiinnostunut kreikkalaisesta mytologiasta: American Doll Posse -levyn (2007) naishahmot ovat peräisin sieltä.
Mainittujen jumalattarien tehtävänä on valaa taiteentekijöihin luovuutta ja varjella taidetta, syventää sen merkitystä ja määrittää sen arvo korkeaksi. Hyödyttömällä ja arvottomalla asialla ei ole jumalaa.
Muusa voisi olla kiertoilmaus inspiraatiolle tai tärkeilevän taiteilijan tapa kertoa, miten hän on suuri ihminen suurten asioiden äärellä. Amosin muusakäsitys on kuitenkin jotain ihan muuta kuin runollinen tapa puhua innoituksesta. Hän pitää muusia elävinä henkinä, haamuina tai olentoina, jotka opastavat häntä oikealle tielle.
– Ne ovat hyvin taiteellisia olentoja. Muusat näyttävät minulle suunnan, jota en itse löytäisi. Ne avaavat minulle soonisia galaktisia ikkunoita. Ne työntävät minua paikkoihin, joista löytyy ideoita, joita en yksin keksisi.
Amosin muusat eivät tuo aiheita toisista ulottuvuuksista. Hän on aina kirjoittanut tästä maailmasta näkökulmia muutellen ja aiheita vaihdellen. Ocean to Ocean (2021) käsitteli menetystä ja Native Invader (2017) Amerikan tuskaa ja jakautumista. Unrepentant Geraldines (2014) sisälsi monenlaisia laulunaiheita ikääntymisestä tiedustelupalvelujen toilailuihin ja vaaran viehätyksestä itsensä epäilemiseen ja lapsen mielikuvitukseen.
– Jokainen albumi on omanlaisensa matka. Jokaisen kappaleen tekemisessä on eri haasteet ja valmistusaineet. Synnyttäneet naiset tietävät, että jokainen lapsi on oma kokemuksensa.
Abnormally Attracted to Sinillä (2009) Amos summasi elämäänsä ja käsitteli tunteitaan naisena, äitinä ja vaimona olemisesta. American Doll Posse teki henkilökohtaisesta poliittista pureutumalla naisvihan, sodanvastaisuuden ja sukupuolisen voimaantumisen kaltaisiin aiheisiin.
Soulvaikutteinen ja sovituksiltaan riisuttu The Beekeeper onnistui yhdistämään mehiläistarhauksen ja feminiinisyyden kokemuksen tavalla, jota on edelleen hiukan vaikea hahmottaa. Scarlet’s Walk (2002) oli matkakertomus syyskuun 11. päivän iskujen jälkeisestä Amerikasta.
Yhdysvalloissa varttuneena Amos kääntyy usein synnyinmaansa puoleen kuvaamaan sen kulloistakin tilaa. In Times of Dragonsilla maa on levoton ja synkkä, ja muusat auttavat maalaamaan siitä kuvan sanoin ja sävelin.
– Kun mietin, miten voisin kanavoida musiikkiini sen, mitä Amerikassa juuri nyt tapahtuu, muusat tulivat luokseni ja lausuivat sanan ”allegoria”. Sitten ne jatkoivat, että minun täytyy tehdä itsestäni tarinan hahmo ja nostaa esille omat vikani ja virheeni, ne asiat, joita en haluaisi itsessäni nähdä. Minä tein niin. Ja muusat olivat oikeassa. Siitä syntyi In the Times of Dragons.
Muusat ovat selvästikin hyödyllistä seuraa. Mutta onko kaikilla ihmisillä niitä vai tulevatko ne vain taiteellisten ihmisten luokse? Joskus Amos on ollut sitä mieltä, että niitä riittää kaikille. Nyt hän ei ole varma, mitä vastaisi. Sitten hän muistaa jutun, joka saa hänet hymyilemään.
– Tyttäreni jutteli kerran erään ystävämme kanssa, joka mainitsi, että odottelee juuri muusaansa tulevaksi. Tyttäreni totesi, että älä turhaan, ne kaikki ovat juuri nyt meidän äidin luona.
Amos työskentelee muusiensa ehdoilla. Hänellä ei ole työhuonetta tai takapihalle rakennettua mökkiä, jossa voisi kirjoittaa uusia kappaleita yhdeksästä viiteen. Ideat tulevat silloin kun tulevat. Kun ei ole säveltämisen tai soittamisen aika, hän tekee jotakin muuta.
– Olen mielelläni hiljaa. Se on minulle erityisen tärkeää. Jos haluaa olla hyvä muusikko, on osattava kuunnella. Se tapahtuu tietenkin vapaa-ajalla, koska muusikon työssä ei voi olla vaiti. Saatan käpertyä sohvalle kirjan kanssa. Minulla on niitä paljon kirjastossani. Ja katselen ympärilleni. Minusta on mukavaa tarkkailla ihmisiä.