Syyskuussa 1992 Tom Waits julkaisi huikean Bone Machinen. Soundin Jussi Niemi soitti silloin Waitsille ja jutteli hänen kanssaan hyvän tovin. Julkaisemme tuon pitkän artikkelin nyt kokonaisuudessaan. Alun perin kuudelle sivulle levittäytynyt, reilun 30 000 merkin juttu julkaistaan Soundin nettisivuilla kolmessa osassa. Ensimmäisessä osassa kurkistetaan Bone Machinen sisään ja kerrataan Waitsin uraa. Toisessa ja kolmannessa osassa päästään juttusille Tomin kanssa. Legendaarista kamaa.
OSA 1: LUUKONEELLA TAIVAANRANNAN TAA
OSA 2: TOM, EI TUO OLE MIKÄÄN VASTAUS!
OSA 3: ÄLÄ VIITSI, TOM! OLE NYT REHELLINEN!
OSA 3: ÄLÄ VIITSI, TOM! OLE NYT REHELLINEN!
Bone Machinella on viitteitä siihen suuntaan, että sinä voisit olla oikea henkilö toteuttamaan erään musiikillisen pakkomielteeni. Tarkoitan sitä ainutlaatuista ilmapiiriä ja murrosaikaa kun orjat oli tuotu Amerikkaan. Kun he olivat vielä afrikkalaisia, mutta toisaalta omaksuivat jo vaikutteita valkoisesta kulttuurista. Millaista musiikkia he silloin tekivät? Niillä keinoin mitä heillä oli käytettävissään niissä äärimmäisen ankarissa olosuhteissa. Sen on täytynyt olla hyvin intensiivistä ja perimmäistä. Mehän emme tule sitä koskaan kuulemaan mutta sinä voisit ehkä eläytyä siihen tilanteeseen. Oletko ajatellut mitään tämän suuntaista?
Tom on kerrankin sanaton pari sekuntia.
– Eihän tää tietenkään niin pitkälle taaksepäin mene kuin mitä tarkoitat, mutta joka tapauksessa rakastan ja olen kuunnellut paljon niitä peltoäänityksiä joita Alan Lomax teki suuria määriä: työlauluja, vankilalauluja, peltohoilauksia, kahlejengien lauluja ja hyvin vanhoja blueseja. Olen kuunnellut niitä ja ne tuntuu musta jotenkin tutuilta, hän tunnustaa.
Oletko kuullut Gris-Grisiä, Dr. Johnin ensimmäistä LP:tä?
– Joo. Se on mun lemppari! Kuulin sen heti tuoreeltaan – se oli kai -68? – ja se lumosi mut täysin. Me soitettiin samalla keikalla Tohtorin ja Frank Zappan kans New Orleansissa -72. Myöhemmin me on tavattu pari kertaa mun ystävien kautta. Se on kuin… (hakee sopivaa ilmaisua) vanha vuorenpeikko. Sillä on mittaamaton määrä musikaalista tietoa ja ymmärrystä ja se huokuu siitä. Dr. John on kävelevä aarrearkku.
AITO AMERIKKALAINEN URANUURTAJA
Eiköhän sitä ime itseensä jotain kaikesta kuulemastaan jolla on sulle arvoo ja sitten sen panee jotenkin omiin töihinsä.
Entä Captain Beefheart? Alat paikoitellen kuulostaa häneltä?
– Oh yeah!? Tom parahtaa yhtaikaa innoissaan ja kysyvästi.
– Missä piiseissä? She’s Such a Screamissako?
Siinä ja All Stripped Downissa, ehkä vähän The Earth Died Screamingissakin.
– Ihanko totta? (syvästi ajatuksissaan, vaikuttuneena) Huh-huh… Hei, eiköhän sitä ime itseensä jotain kaikesta kuulemastaan jolla on sulle arvoo ja sitten sen panee jotenkin omiin töihinsä, Tom ehdottaa.
Sinä siis tunnet Kapteenin tuotantoa hyvin?
– Kyllä, kyllä! Heti Safe As Mílkistä (1970) eteenpäin… Bat Chain Puller (tunnetaan myös Shiny Beastina) ja sitä rataa. Siinä meillä on aito amerikkalainen uranuurtaja!
Täsmälleen! Mutta minkä takia Amerikka aina kohtelee sellaisia tyyppejä nuivasti? Beefheartkin siirtyi musiikista kokonaan taidemaalariksi, koska saa sellaisena ansaitsemaansa arvostusta paljon enemmän kuin muusikkona.
– Niin kai, mutta… tiedä hänestä, Tom mutisee nyt yllättävän vaisusti. – Jotkut ihmiset haluaa olla kuninkaita, toiset kitkee tyytyväisinä rikkaruohoja jonkun toisen puutarhassa. Ehkä Beetheart haluaa kunnioitusta… Sitä toivoo, että historia olisi ystävällinen. Monet ihmiset hoitaa hommaa niinku jotain korkeeta virkaa tavotellen. Musiikissa näkyvimmillä hahmoilla on runsaasti poliittista ja sosiaalista älyä. Ne liikkuu nopeesti. Niinku siittiöt. Munasolua ei tavota välttämättä paras tai kekseliäin tai kaunein tai epätavallisin siittiö, vaan nopein ja kunnianhimoisin. Usein huipulla tapaa niitä, jotka osaa liikkua suurissa väkijoukoissa. Ne on joko maratoonareita tai mussolineja. Ne ei välttämättä ole niitä, jotka voisi pelastaa maailman. Pikemminkin päinvastoin.
Siinä olet varmaan oikeassa. Entä (1970-luvun alkupuolella kuollut amerikkalainen säveltäjä, perkussionisti, instrumenttikeksijä) Harry Partch? Koetko hänet vaikuttajaksesi?
– Oh-hoh… Rakastan Harry Partchin musiikkia! Musta sen soittimia ei koskaan saatu taltioitua levylle niin kun se tarkotti. Partchin piti opettaa soittajat soittaan keksimiään instrumentteja, eikä muut yleensä saaneet niistä esiin sellaista syvyyttä kuin Partch itse. Harry Partch meni ulkopuolelle musiikissa, Tom korostaa ilmeisen syvän kunnioituksen vallassa.
Onko vielä muita hahmoja joita pidät jonkinlaisina veriveljinäsi?
– (nöyrästi) Mä en sanoisi olevani Harry Partchin veriveli. Tarkotan että noi tyypit on musiikin historian jättiläisiä, virstanpylväitä, uudistajia… Ehkä 70-vuotiaana voin sanoo tehneeni jotain, jos olen rakentanut pienen talon muille. Sitähän tässä eniten haluaa: tehdä tien muitten kuljettavaksi… Vähän niinku lehmät… Ja se on paljon se. Jos pääsisi esineitten kolistelusta siihen, että lapset joskus keinussa laulaisi jotain mun laulua.
Jotkut ihmiset haluaa olla kuninkaita, toiset kitkee tyytyväisinä rikkaruohoja jonkun toisen puutarhassa.
Sinulla on hyvin nöyrä asenne, sanon nyt puolestani vaikuttuneena.
– Niin… Olen saanut paljon innoitusta ja olisi hienoo jos itse pystyisi innoittaan nuoria… tota… siis… en halua olla suuri tai pieni. Haluan vaan pystyä jatkaan tätä työtä, koska rakastan sitä. Jotkut on viherpeukaloita, toiset loistaa keittiössä, mä olen mielestäni hyvä musiikissa. Viihdyn musiikin parissa ja luulen, että musiikki viihtyy mun seurassa.
KIVIKOVA KEITH
Olet sanonut samaa Keith Richardsista. Millainen suhde teillä oikein on?
– Aaahh!!! Me ryypätään yhdessä.
Mutta sinähän nimenomaan olet sanonut, että Keithin kanssa ei voi ryypätä!
– Niin no, voi ryypätä hetken! Keith voi jatkaa ikuisuuksia.
Onko hän aina juovuksissa?
– Ei, ei, mutta hän on niin jumalattoman SITKEE. Huh! Kun sitä taputtaa selkään, niin se on kun kallio. Käsivarretkin on kuin vanhalla italialaisella kalastajalla. Jessus! Kun sut on ajat sitten lakaistu johonkin nurkkaan koomassa, niin Keith voi ryypiskellä vielä toisen päivän perään puutumatta lainkaan, heh-heh.
Niin, muutama tyyppi onkin päätynyt puupalttooseen kun on hänen kanssaan hengaillessaan kuvitellut voivansa tehdä samat jutut kuin Keith.
– Joo-o… Me väsättiin läjä lauluja yhdessä, vaikka Bone Machihelle pääty vain That Feel. Muut jäi vielä kesken. Hyvä että on reserviä. Saa nähdä mihin ne päätyy.
Voitaisiinko ajatella, että tekisitte kokonaisen LP:een yhdessä? Minusta tällä liiankin virallisella maailmalla olisi hyvinkin tarvetta sellaiselle intiimisti epäviralliselle meiningille mitä That Feel edustaa.
– Hah, Tom puuskahtaa merkitsevästi. – Tiedän mitä tarkoitat. Miksei… Ehkä.
Miten te tutustuitte?
– Kun tein Rain Dogsia lähetin Keithille nauhan ja kysyin kiinnostiko aihe. Se kuunteli nauhan ja lähetti viestin jossa luki: Odotus on ohi. Annetaan soittaa. Sitten se pamahti ovelleni kolmelta yöllä. Sillä oli mukanaan viskiä, noin 50 kitaraa ja henkilökohtainen kitarapalvelija Alan Rogan, joka näytti olevan myös farmaseutti (naurua).
Ymmärrän. Onko muita ihmisiä, joiden kanssa haluaisit tehdä hommia?
– Hmm… Olisin halunnut tavata Richard Burtonin, mutta se on nyt myöhäistä, ehdottomasti… Nick Cave kenties… En tiedä yhteistyöstä, mutta (hihittää hiljaa itsekseen) ottaisin mielelläni paukut hänen kanssaan… Sonic Youthista pidän kovasti! Primuskin on hyvä. Vaimoni seuraa tosi tarkkaan uusia bändejä – mä en kuuntele mitään, heh-heh – ja pitää mut ajan tasalla.
Vierailit Primuksen Sailihg the Seas of Cheese -LP:llä. Mistä se lähti?
– Mä en tiennyt niistä mitään, ne otti yhteyttä. Kävi ilmi, että tää pääkundi on mun fani viimeisen päälle. Ja Frank Zappan.
Outo yhdistelmä. Tai ainakaan minä en yhdistä sinua ja Zappaa samaan kerhoon. Minusta hänen huumorinsa on kaikessa terävyydessään jotenkin laskelmoidun kylmää ja omahyväistä. Päinvastoin kuin vaikka Dr. John, Zappa ei koskaan naura itselleen. Oletteko te veriveljiä?
– Ei. Zappa on tri Frankenstein, joka on rakentanut oman dynastiansa, mutta samalla bisnes on muokannut Zappan siksi mitä se on. Se on monia asioita, täynnä ristiriitoja. Loistava musikaalinen mielikuvitus silla on. Rakastan Grand Wazoota. Puhtaasti musikaalisessa kekseliäisyydessä Zappalla on harvoja kilpailijoita, mutta se on intellektuelli ja se on joskus haitaksi. Siitä ei ole mudassa möyrimään. Se samaistuu Edgar Varèseen ja Igor Stravinskyyn. Jos menet Zappan kotiin niin siellä on samantapainen fiilis kuin Leonard Bernsteinin kotona.
Mudasta puheen ollen, paloin poroksi kun kuulin John Hammondin viimeisellä LP:llä Nobody Can Forgive Me But My Babyn. Siina vasta lopullinen paha poika -laulu! Teitkö sen vasiten hänelle? Tom myhäilee suitsutukselleni ilmeisen mielissään.
–Joo, tein kaksi laulua. Down There By the Train oli gospel-tyyppinen juttu, mutta sitä ei tullut levylle. Olen kuunnellut Johnia vuosia. Ennen vanhaan me esiinnyttiin samoissa yöklubeissa. Johnilla on hand jive hanskassa! Se jyskyttää deltabluesia kuin juna, kukaan ei pärjää Johnille siinä. Se on niin hurjaa menoo.
Nick Cave kenties… En tiedä yhteistyöstä, mutta ottaisin mielelläni paukut hänen kanssaan.
Totta puhuen sinunkin ruosteinen kitaranraapimisesi sattuu arpisessa sydämessäni arkaan paikkaan. Toivottavasti sitä saadaan kuulla enemmänkin jos kohta olet löytänyt aarteen Joe Goressa. En ole hetkeen kuullut kenenkään soittavan kitaraa niin syvältä kuin hän Black Wingsissa. Siina on jotain tyylillistä yhteyttä Jerry Garcian soittotapaan.
– Ihanko totta? Hmph… Joo, mäkin pidän siitä soolosta paljon. Tutustuin Goreen Primuksen Les Claypoolin kautta. Joe on San Franciscosta. Ei soita missään bändissä. Se lähetti mulle nauhan.
Minulle Black Wings on Bone Machinen huippu muutenkin. Sen melodia on upea, muttei niin ilmeisellä tavalla kuin Little Rainissa, Who Are You This Timessa tai Whistlin’ Down the Windissa, joissa hiukan toistat pohjimmiltaan samaa irlantilaisjuttua.
– Uh-huh… Joo, Tom säestää äänellä, joka antaa ymmärtää hänen olevan suurin piirtein samaa mieltä.
Black Wingsin fiilis on lopullisen paha, katumuksen ulottumattomissa. Mutta sellaisiahan nuo näkymättömät likaisen työn tekijät ovat…
– Noriegat ja muut, joita kukaan ei koskaan tunne.
LIKAISTA PELIÄ
Likaisten töiden tekemisestä päästäänkin luontevasti mainoksiin. Sinähän viimein voitit sen oikeusjutun Frito-Lay-yhtiötä vastaan. Paljonko sait?
– En mitään… vielä. Ne valitti kahdella eri kanteella korkeimpaan oikeuteen.
Millä ihmeen perusteella?
– Ei millään. Ne seisoo lentohiekassa, mutta laki takaa niille valitusoikeuden, jolla voi siirtää korvauksien maksamista. Ne on melkein kaks miljoonaa taalaa, Tom huomauttaa nauruun purskahtaen.
Haluan puhua tästä vakavasti. (Tom nauraa vielä kovempaa.) En tarkoita nyt rahaa vaan moraalista puolta. Minua huolestuttaa tämä asia. Miten pitkälle se vielä menee kun taiteilijoiden mainoksiin meneminen aletaan ottaa ikään kuin asiaan kuuluvana; niin kuin se olisi pelkkä muodollisuus, jolla ei ole mitään merkitystä. Monet muusikot näyttävät kuvittelevan, että se ei muuta heitä tai heidän taidettaan millään tavoin jos he menevät mainoksiin, mutta eihän mainostaminen missään eri ulottuvuudessa tapahdu. Minulla on ongelma esimerkiksi monien vanhojen soul-tyyppien kanssa, jotka ovat myyneet hienot juttıınsa mainoksiin. Joku Tina Turner on muuttunut jo kokonaan Pepsi Colaksi.
– Tiedän, se on tosi sairasta. Richie Havenskin on antanut äänensä junamainokseen. Tuntuu kuin melkein jokainen olisi mainoksissa nykyään. Totta kai se muuttaa artistia ja sen taidetta. Ainoat joille se olisi jotenkin oikeutettua on ne (naurahtaa) joilla ei ole mitään toivoo. Jotka on todella puhki. Ennen mä säälin noita tyyppejä. Ajattelin, että ihmisparka on varmaan kamppaillut hirvittävästi omantuntonsa kanssa ja antanut viimein periksi pakon edessä. Mutta nykyään voi säästää sympatiansa kun kaikenlaiset upporikkaat vuolee mainoksilla miljoonia dollareita. Ne tekee sillä itsestään halpaa krääsää. Ajattele, jos Bob Dylan alkaisi mainostaa popcornia. Eikö se olisi oksettavaa? Sitten on tyyppejä, kuten Woody Allen tai Paul Newman, jotka menee Japaniin ja mainostaa siellä, salaa. Likaista peliä.
– Jos ei edusta mitään eikä seiso minkään ajatusten takana niin silloin voi mainostaa Budweiseria tai mitä vaan. Vahinkoo ei tapahdu, koska silloin on sitä mitä mainostaa. Muussa tapauksessa menettää uskottavuutensa ja arvokkuutensa koska konkreettisesti myy sen jollekin firmalle tai tuotteelle. Sen jälkeen ne omistaa sun uskottavuuden ja se on niiden. Sulla ei sitä enää ole.
Se soundi on niinku… iso musta juna, heh-heh.
– Ikävä kyllä ex-managerini ja -julkaisijani omistaa kaikki oikeudet mun levyihin Heartattack and Vineen asti ja joskus ne käyttää laulujani tavalla, jota mä en allekirjoita. Monilla artisteilla on sama tilanne: joku vanha sopimus sitoo niiden kädet. Se on tosi kiusallista…
– Kuule, vaimo tossa huutelee, että meidän täytyy lopettaa. Joku toinen pyrkii linjalle.
Yks kysymys vielä.
– Okei.
Olen näkevinäni tuotannossasi eräänlaisia kynnyskohtia, joissa olet mielestäni kasvanut yhden vaiheen loppuun ja siirtynyt seuraavaan. Minusta kakkos-LP The Heart of the Saturday Night aloitti toisen vaiheen, sitten Heartattack and Vine aloitti kolmannen ja Swordfishtrombones neljännen. Bone Machinesta en ole vielä varma, mutta se saattaa osoittautua seuraavaksi murroskohdaksi. Mitä mieltä itse olet?
– Enpä tiedä. Ehkä ne on askeleita alaspäin, heh. heh. Aika näyttää, Waits kiemurtelee.
Älä viitsi, Tom! Ole nyt rehellinen. Kyllä sinä tiedät!
– Uh-huh… Well… Joskus tuntee hiukan kasvaneensa. Mä pidän The Earth Died Screamingista, musta se on jotenkin niinku… uutta mulle. Black Riderilla on joitain juttuja, joissa käytän yhdeksän hengen orkesteria. Siinä on fagotti, kontrafagotti, bassoklarinetti, alttoviulu, käyrätorvi ja perkussioita. Ne jutut on erilaisia, painii ikään kuin omassa sarjassaan. Se soundi on niinku… iso musta juna, heh- heh, mies naureskelee keksien jälleen kerran kielikuvan jonka taakse piiloutua.
– Joka tapauksessa pidän siitä itse kovasti, mutta… En tiedä. Mä en mieluusti latele kohteliaisuuksia itselleni, olen hyvin kriittinen. Joskus tuumin, että joo, toi ei ollut hullumpaa. Mun suuri haave on todella mennä ulkopuolelle, kauas pois, lentää musiikillisesti niin kauas taivaanrannan taa, että levysopimuksen saaminenkin olisi mahdotonta (räjähtää nauruun, mutta lisää sitten nopeasti) mutta että silti pystyisin elään siellä ja jatkaan hommiani.
Joo… Se olisikin melkoinen temppu.
– Se olisi todellinen riemuvoitto, Tom tiivistää juhlallisesti.
Harmi, että aika loppui. Olisin mielelläni puhuttanut sinua niin kauan, että olisit tosissasi alkanut avautua. Sinä et vähällä näyttäydy…
– En niin.
■
TOM WAITS: LUUKONEELLA TAIVAANRANNAN TAA
Teksti: Jussi Niemi. Julkaistu alun perin Soundissa 10/1992
OSA 1: LUUKONEELLA TAIVAANRANNAN TAA
OSA 2: TOM, EI TUO OLE MIKÄÄN VASTAUS!
OSA 3: ÄLÄ VIITSI, TOM! OLE NYT REHELLINEN!