Levylistaukset jatkuvat! Tällä kertaa Timo Isoahon toimittamassa juttusarjassa päästetään ääneen tänään lauantaina 14. heinäkuuta Joensuun Ilosaarirockin päälavalle nousevan Apulanta-yhtyeen rumpali Sipe Santapukki, joka valitsi omat vuosikymmenkohtaiset suosikkilevynsä 50-luvulta 2000-luvulle asti.
Omia suosikkilevyjään ovat juttusarjassa aiemmin kertoneet muun muassa Kari Peitsamo, Jarkko Martikainen, Janne Joutsenniemi ja Aki Tykki.
50-luku – Buddy Holly: That’ll Be The Day / I’m Looking For Someone to Love -single (1957)
”Buddy Hollyn vaikutus musiikkiperheelle on kiistaton. Se oli sitä jo aikalaisille, mutta vielä enemmän meille kaikille, jotka olemme tehneet rockmusiikkia hänen jälkeensä. Buddyn traaginen poismeno nosti hänet kulttuuri-ikoniksi, jollaiseksi hän olisi tosin noussut vaikka olisi saanut elää pitkän ja hyvän elämänkin. Holly oli muun muassa The Beatlesin esikuva, jonka musiikilliset kokeilut innoittivat myös liverpoolilaisnuoria venyttämään omia rajojaan levytystilanteissa.”
60-luku – The Doors: Waiting For The Sun (1968)
”Jim Morrisonin luotsaaman bändin merkitys tunnustettiin viimeistään kolmannen albumin kohdalla, joka nousi Amerikan listaykköseksi. Ja syystä! Levy saattaa olla The Doorsin ehjin kokonaisuus ja biisien tunnetilat on onnistuttu tallentamaan loistavasti. Yes, The River Knows -kappaleen voi mainita osuvana esimerkkinä. Mielenkiintoista on myös se, että Waiting For The Sun -kappale löytyy jostain syystä vasta kaksi vuotta myöhemmin julkaistulta Morrison Hotel -albumilta. Glenn Danzigin ja muut synkän lunastuksen jättiläiset ovat paljon velkaa The Doorsille, ja sen he ovat toki avoimesti tunnustaneetkin!”
70-luku: Ramones – Ramones (1976)
”Harva yhtye voi sanoa luoneensa popmusiikin alalajin. Ramones voi. He synnyttivät tietämättään punkrockin soittaessaan surfmusiikkia ylinopeasti, ennenkuulumattomilla teksteillä höystettynä. Punkin syntyhistoria on usein virheellisesti paikannettu Britteinsaarille, mutta tosiasiallinen tapahtumapaikka oli Queens, New York. Bändin lopettamisen jälkeen kaikki alkuperäisjäsenet menehtyivät suhteellisen nopealla tahdilla, eivätkä he valitettavasti ehtineet nähdä sitä, miten valtavan vaikutuksen he tekivät maailman musiikkikenttään.”
80-luku: Bad Religion – No Control (1989)
”Bad Religion hajosi ensimmäisen albumin (ja hävetyn, unohdetun sekä tuhotun kakkoslevyn) jälkeen. Kesti kauan, ennen kuin yhtye aktivoitui uudestaan eikä se ollut lainkaan itsestäänselvyys. Onneksi Graffin & Gurewitz päättivät kuitenkin laittaa vielä hynttyyt yhteen. Syntyi klassikkolevy Suffer (1988), jonka synnyttämä aalto kasvoi huippuunsa No Control -albumilla. Tanakat stemmat, nopea tempo, terävät laulun aiheet & lastenlaulumaiset melodiat leikkaavat upeasti tällä 1989 ilmestyneellä albumilla. Kaikki nämä elementit muodostuivat sittemmin yhtyeen (ja sen innoittamien seuraajien) tavaramerkiksi. No Control synnytti pohjavireen, joka muiden vaikuttimien kanssa muodostui EMOksi – ties monenneksi punk-aalloksi – seuraavan vuosituhannen alussa.”
90-luku: Nirvana – Nevermind (1991)
”Dave Grohlin signauduttua bändiin Kurt Cobainin biiseistä alkoi viimeinkin lähteä kaikki tehot irti – tehojahan hänen sävellyksissään oli ollut alusta asti. Nevermind räjäytti pankin ja toi sähkökitarat takaisin treenikämpille ja autotalleihin. Nirvana merkitsi rockille samaa, mitä Ramones merkitsi 70-luvulla, eli karstat pyyhittiin pois ja kappaleet olivat taas täynnä pelkkää asiaa. Tämä kelpasi kokonaiselle sukupolvelle. Nirvana oli keikoillaan kuulemma joko maailman paras tai maailman huonoin – harmi vain, etten ehtinyt nähdä kumpaakaan ’versiota’. Eikä unohdeta sitä, että Nirvanasta löytyi vaaran tunnetta, joka myös konkretisoitui hyvin valitettavalla tavalla…”
2000-luku: Billy Talent – II (2006)
”Verrattain lyhyeksi jääneen Emo-piikin huippu oli My Chemical Romance, mutta sen paras yksittäinen julkaisu oli Billy Talentin toinen levy. Tämä kanadalaisyhtye tavoitti musiikissaan jotain ajatonta; vaikka sen nousua siivittikin sopivasti sattunut trendaus, bändin julkaisut ovat aina olleet viehättävällä tavalla irti ajasta, täysin oman kuuloisia. Ne kuulostanevat tuoreelta vuosienkin päästä. Billyn kitaraosasto toi myös jotain uutta skeneen, jota on sittemmin jäljitelty vaihtelevalla menestyksellä.”