Ensimmäinen albumi, jota varten nuori Jarkko Martikainen säästi viikkorahojaan – ja muut vuosisadan parhaat levyt

Tomi Palsa

Timo Isoahon toimittama ”Vuosikymmenten parhaat levyt” -juttusarja jatkuu jälleen, ja nyt onkin tarjolla juhannuksen kunniaksi erityisen muhkea lista. Artikkelin keskushahmona tällä kertaa Jarkko Martikainen, joka ei tyytynyt luettelemaan valiolevyjä 1960-luvulta saakka vaan aina kaukaa 1920-luvulta asti. Hiski Salomaasta se alkaa, Håkan Hellströmiin päättyy ja väliin mahtuu monenlaista.

Jarkko Martikainen & Luotetut miehet julkaisi juuri uuden kappaleen Helposti syttyvät päät, kuuntele se alapuolelta. Kokoonpano lähtee syksyn tullen myös pitkälle kiertueelle, katso keikkapäivämäärät Facebookista.

1920-luku – Hiski Salomaa: Hiski Salomaa (1927-)

”Lapsuuden taustasoundtrack oli kohtalaisen laaja, joskaan vanhempani eivät (monien naapuriaikuisten tavoin) juurikaan innostuneet kotimaisesta iskelmästä. Joten ruusut hopeamaljassa ja viikonloppuisät kuulin varsin satunnaisemmalla otannalla. Sen sijaan Hiski oli talouden kovaa valuuttaa, ja tavallansa tuo maahanmuuttaja-Salomaa oli keksimässä kotimaista rockia jo muutaman vuosikymmenen etuajassa. Esimerkiksi Askon kolmirivisen lopun summaus on sitä itseään:”

Polkka se paransi isännän ja mummon.
Askokin sai jo pirtua pullon.
Päiväkin valkes, runtukin halkes
oli pelimanni tajutonna tahdista.

1930-luku – Kurt Weill & Bertolt Brecht: Die Dreigroschenoper (1931)

”Monet Weillin ja Brechtin niin kutsuttujen kansanoopperoiden hitit ovat olleet tuttuja jo kauan, joskaan en ole tiennyt niiden alkulähdettä. Suomeksikin Puukko-Mackie on levytetty useasti, ja ainakin Doorsin Alabama Song -versio kuuluu kulutetuimpiin Weill–Brecht-muokkauksiin.”

”Mikään ei kuitenkaan päihitä aitoa asiaa, ja viime vuosina olen toistuvasti palannut sekä tämän Kerjäläisoopperan että Mahagonnyn nousun ja tuhon ihmeiden äärelle. Kaino toive kuuluukin että voisin saavuttaa saman taiteenteon tason kuin tämä dynaaminen duo.”

1940-luku – Billie Holiday: Lover Man (1945)

”Mojo-lehdessä oltiin kysytty kai likipitäen kaikilta haastatelluilta vuoden tai kahden periodilla yksi ylimääräiskysymys heitä koskevan jutunteon lisäksi. Kysymys kuului: kuka on kaikkien aikojen paras laulaja. Tekijämiesten ja -naisten äänestystuloksen ykkönen oli Billie Holiday. Varsin ymmärrettävä valinta.”

1950-luku – Jacques Brel: La Valse á Mille Temps (1959)

”Brel-musiikin aarreaitan löysin joskus muutama vuosi taaksepäin Kansallisteatterin näyttelijänä lähinnä tunnetun Timo Tuomisen versioinneista. Niitä suositteli kanssani tuohon aikaan keikkaillut viulisti Tomi Rikkola, ja pätevästä syystä. Brelin tuotannon sävyjen laajuus, niin sävellyksien, kerrontatapojen kuin aiheistojen suhteen on vähän vanhempiakin korvia avaava.”

”Esimerkkinä sopii käyttää vaikka tätä La valse á mille tempsin nimikkolaulua. Alkuteeman voi muuten löytää myös Dead Kennedys -klassikosta Chemical Warfare.”

1960-luku – Bob Dylan: The freewheelin´ Bob Dylan (1963)

”Tämän vuosikymmenen musiikia lienen kuullut kaikkein eniten: lapsuudenkodin musiikkivalikoimissa kun oli kosolti Dylania, Beatlesia, Simon & Garfunkelia, Cohenia, King Crimsonia, Led Zeppelinia ja niin edelleen, tiedätte kyllä, tai osaatte aavistaa. Kovia juttuja joka ikinen.”

”Aikuisella iällä heistä läheisimmäksi on muotoutunut Dylan. Luin äsken Tom Waitsin sanoneen, että laulunkirjoittajaksi aikovan on vain yksinkertaisesti tunnettava Dylaninsa. Olen päätynyt toteuttamaan neuvoaan puolivahingossa, heti synnyttyäni.
Ajoittain kuulee joidenkin ilmoittavan, ettei Dylan edes osaa laulaa, mutten ole osannut riitauttaa asiaa omalta puoleltani: minun kuullakseni vain harva laulaa yhtä usein totta kuin hän.”

1970-luku – Sex Pistols: Never Mind the Bollocks, Here´s the Sex Pistols (1977)

”1970-luvulla minustakin tuli todellinen musiikinrakastaja, joka etsi aktiivisesti pientä maailmaansa laajentavaa kuunneltavaa. Pääotsikkona olivat punk ja niin kutsuttu uusi aalto.”

Tähän kohtaan pystyisi siis kirjaamaan jonkin huippulevyn aikalaissuosikeista. Buzzcocksin Singles Going Steadyn, Pelle Miljoona & 1980:n Pelko ja viha -lp:n, Pohjalla-kokoelman… tai sitten nostaisi tikun nokkaan levyn, jonka laadun ymmärsin vasta paljon myöhemmin, esimerkkinä muun muassa Clashin London calling tai Jetro Tullin Thick as a Brick.”

”Valitsin silti tämän, sillä se on ensimmäinen lp, jonka lunastamiseksi olen viikkorahojani pitkään säästänyt, ja linkiksi kappale, jonka alussa on tuo Rottenin myyttinen nauru.”

1980-luku – Kate Bush: Hounds of Love (1985)

”Tähän olisi voinut valita jonkin taiteellisen riemuvoiton tuolloisten kotimaisten sankareiden listasta, siis Sielun veljiltä, Nurmiolta, Röyhkältä, KTMK:lta tai Terveiltä käsiltä esimerkiksi. Ihastuttavimman ulkomaisen pitkäsoiton taas tuolla vuosikymmenellä valmisti Kate Bush Hounds of Loven myötä – tai ehkä kyseessä olikin Dischargen Hear Nothing, See Nothing, Say Nothing.”

”Arvonnaksi menee, ja hatusta kiskaistaan tällä kertaa Kate.”

1990-luku – Tom Waits: Bone Machine (1993)

”Myös tältä aikakaudelta löytyy liikaa valioehdokkaita karsittaviksi, joten otan mukaan levyn, jota 1990-luvulla ilmestyneistä on tullut kuunnelluksi eniten.”

”Huvittava, koskettava, opettavainen kokonaisuus, jossa on vain erinomaisia tai hyviä lauluja, poikkeuksellisen onnistunut tuotanto ja kauniit kannetkin. Sen lähemmäksi täydellisyyttä on vaikeaa päästä. James Hetfield sanoi joskus Black Wings -laulua sellaiseksi, jonka hän olisi tahtonut tehdä. Oma valintani on varmaankin tämä:”

2000-luku – Robert Plant & Alison Krauss: Raising Sand (2007)

”Kuten aiemmin mainitsin, myös minun kuullakseni Led zeppelin osasi asiansa. Tosin vielä komeampaa kuin silkka nostalgia on keksiä uutta ruutia, ja Alison Kraussin kanssa Plant tuntui löytäneen uuden aarrearkun.”

2010-luku – Håkan Hellström: Det kommer aldrig va över för mig (2013)

”Ruotsi on tuottanut paljon hyvää myös musiikin saralla. Cornelis Vreeswijk, Anti-cimex, Abba, Cardigans, Thåström, Entombed, Kent, Masshysteri ja niin edelleen. Myös kosolti kiitelty Ghost on kiitoksensa ansainnut.”

”Jostain syystä olen silti kuluttanut yllä mainittuja tekijöitä oleellisesti laajemmin Håkan Hellströmin tuotantoa. Kiinnostuin tästä tällä haavaa toiseksi viimeisestä levynsä kannesta ja jäin koukkuun kerrasta. Porttiteoria kai toimi. Det kommer aldrig va över for mig tuntuu miehen parhaalta albumikokonaisuudelta, joskin joillain levyillään on sen antia ansiokkaampia singlejä. Kuten tämä.”

Paras musiikkikirja: H.S. Arkko: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma

”Avartavia, anekdoottirikkaita ja lukijaa muuttavia rock-kirjojakin on onneksi tehty, vaikkeivät niiden tekijät saata rahoituksen vähäisyyden vuoksi sukeltaa niin syvälle aiheisiinsa kuin monet muut kulttuurintutkijat. Sikäli rock on yhä aliarvostettu taiteenala.”

”Jos haluaa perehtyä siihen, millainen ’ala’ on, ja mitkä hyviä syitä hypätä tekijyyden kyytiin, voisin suositella ainakin Henry Rollinsin Get in the vania, Albert Mudrianin Choosing deathia ja Steven Blushin American hardcore -teoksia. Ne ovat seikkaperäisiä ja kaikin tarvittavin tavoin yritteliäitä.”

”Totuus palaa menee oleellisesti syvemmälle, eikä ole siinä määrin yhtye- tai tekijähistoriikki kuin ’normaalit’ vertailukohtansa. Arkon teos on ruumiinavaus, jossa musiikki on merkittävässä roolissa, mutta kaikkein tärkeintä hänelle ovat ihmisyyden kysymykset: se, miten kohtaamme toisemme ja voiko vaikeuksien keskelläkin ottaa kanssaihmisen vastaan ihmisenä.”

Paras musiikkielokuva: Heartworn Highways

”Tämän elokuvan esitykset ovat melkeinpä raainta mahdollista livetavaraa, ja sen kuvaama maailma elävää elämää jos mikään koskaan missään sitä on ollut. Etenkin Townes van Zandt ja Guy Clark ovat tässä lauluntekijyytensä vireimmässä alkuvaiheen vimmassa, ja sama henki tuntuu tarttuneen päihteidenkäyttöön. Aika suomalaista meininkiä, itse asiassa, vaikka yhdysvaltalaisia olivatkin.”