Jo vuosia ennen kuin Sentencedin aktiiviura päättyi, perustit oman Poisonblack-yhtyeen.
– Se lähti vuosituhannen vaihteessa. Suurin syy oli se, että halusin taas soittaa kitaraa. Poisonblackiltä piti alun perin tulla yks levy, mutta homma venähti kuudentoista vuoden ja kuuden levyn mittaiseksi taipaleeksi. Myös kiertueita tehtiin reippaasti. Se oli hieno porukka, ja hyvät muistothan siitäkin jäi.
– Lyijy (2013) jäi Poisonblackin viimeiseksi julkaisuksi. Seuraava levykin oli jo demotettu, mutta se jäi tekemättä. Kiima oli kadonnut. Lisäksi olisin halunnut muuttaa bändiä tyyliä vähän rankemmaksi, mutta se ei tuntunut kiinnostavan muita ukkoja. Ei bändiä kannattanut väkisin jatkaa.
Se, että Poisonblack kykeni toimimaan aktiivisesti pitkään, on varsin hämmentävää. Oma elämäsi oli kuitenkin pahemman kerran sekaisin esimerkiksi vuosina 2007–2011.
– Siinä oli monenlaista. Esimerkiksi Ankkarockin-keikka kesällä 2007 peruuntui, kun rankan ryyppyputken takia päälle iski psykoosi. Oli vintti ihan vitun sekaisin. Jätin jo sormuksen pöydälle ja kirjoitin vaimolle jäähyväiskirjeen, mutta onneksi hotellin katolle johtanut ovi oli lukossa. Sitten ajoin taksilla Pasilan poliisitalolle, ja kerroin siellä, että mut yritetään tappaa. Eiväthän ne pistäneet edes putkaan, ja lähdin junalla Ouluun. Lopulta päädyin jonnekin metsään parikymmentä kilometriä Kemiin päin. Soitin sieltä enolle, että tule nyt hakemaan pois… Voi helvetti, mikä episodi sekin oli.
Miika Tenkula menehtyi talvella 2009. Se oli sinulle tietenkin todella kova isku.
– Me oltiin kaikesta huolimatta sydänystäviä, ja olihan se hirviä paikka. No, se antoi taas yhden syyn sekoilla, ja siinä oli pitkään itsesääliin vaipumista ja tuoppiin itkemistä. Jos lähdin vaikka Kärppien peliin, siinä saattoi humahtaa kaksi tai kolme viikkoa, ennen kuin ilmestyin taas kotiin. Ihan vitun paskamaista toimintaa läheisten kannalta.
Pari vuotta myöhemmin, talvella 2011, tuli iso pysähdys.
– Ajattelin kaasuttaa itseni hengiltä soramontulla. Mutta sitten ajoinkin kännissä autolla lumipenkkaan, ja soitin itse virkavallan paikalle. Istuskelin konepellillä ja polttelin tupakkaa. Kun kaverit tuli, puhalsin 2,49 promillea. Tilanne oli kaikin puolin aika helvetin vakava, ja mut vietiinkin suoraan sairaalaan päivystykseen. Siitä alkoi toipuminen.
– Olin siinä pisteessä, että se tuhon kierre oli pakko saada poikki. Vaihtoehtoja ei vaan ollut. Mutta olin vaipunut ihan helvetin syvälle, eikä sieltä ollut helppo nousta… Se omassa selässä ollut itseinhon reppu oli ihan saatanan painava. Kuukausia kestänyt hoitojakso ja terapia kuitenkin auttoivat. Sain pala palalta rohkeutta kohdata kaiken sen paskan, minkä olin aiheuttanut esimerkiksi läheisille. Silloin oli ihan hilkulla, että menetän puolison ja muun perheen, mutta onneksi niin ei käynyt. Olin siinä sitten yli vuoden ilman mitään päihteitä, ja sain taas kunnolla kiinni elämästä. Pitkästä aikaa.
Millaista alkoholinkäyttösi on nykyään?
– Jos meillä on vaikka kolmen päivän keikkareissu, kyllähän siellä tulee otettua railakkaastikin. Mutta oleellista on se, että juominen loppuu siihen, kun reissu loppuu. En katoa mihinkään baareihin viikkojen ajaksi. Nykyinen meininki on äärimmäisen sivistynyttä verrattuna takavuosiin.
Palataanpa vuoteen 2011, sillä aloit niihin aikoihin tehdä myös suomenkielisiä biisejä. Kymmenisen vuotta tässä on mennyt, mutta Ville Laihiala & Saattajat -kokoonpanon debyyttialbumi Ei meillä ole kuin loisemme on viimein julkaistu.
– Tosiaan, Maailma loppuu on vuodelta 2011. Se on uuden levyn vanhin teksti, mutta toki muutama lause muuttui vuosien varrella. Tämä sanoitus käsittelee meidän irtaantumista luonnosta ja sen myötä itsestä. Biiseissä puhutaan myös lapsuudesta, isyydestä ja vaikka mistä.
– En todellakaan silloin 2010-luvun alussa miettinyt, että alanpa tehdä suomenkielistä levyä. Kunhan räveltelin akustisella ja kirjoittelin sarkastisia tarinoita. Silloin oli vahva tunne, että nämä jutut pitää kirjottaa suomeksi. Kun mennään tiettyjen aiheiden pariin, asioita ei vaan pysty sanomaan muilla kielillä. Oman aikansa tämä kaikki otti, sillä äidinkielellä tekemisen kynnys oli helvetin korkea.
Keiden suomalaisten sanoittajien työtä arvostat?
– Tykkään esimerkiksi Eppujen, Kolmannen Naisen, Juicen ja Göstan teksteistä. Sellaiset elämänmakuiset sanat toimii. Joku CMX on pirun tyylikäs bändi, mutta ne tekstit menee multa ihan ohi. Mutta kukin tavallaan, ei siinä mitään.
Onko suomenkielisen albumin vastaanotto jännittänyt jotenkin eri tavalla?
– Kieltämättä. Olen näistä biiseistä helvetin ylpeä, mutta samaan aikaan myös hävettää. Mutta niinhän tämä homma on mennyt toisaalta aina ennenkin!
Onko Saattajien toinen levy jo työn alla?
– Kirjoitan biisejä yleisesti ottaen koko ajan. Mutta jos huomaan jossain vaiheessa, että kasassa on kymmenkunta kovaa rallia, niin sitten pitää varmaan pirauttaa Sakara Recordsille, että miten sen option kanssa? Mitään tarkkoja suunnitelmia tai aikatauluja ei kuitenkaan ole.
– Se on selvää, että mitään huorausbiisejä en lähde jatkossa vääntämään. Kun tein Poisonblackin Mercury Fallingin, yritin ihan tietoisesti kirjoittaa kolmen soinnun radiohitin. No, sehän sitten soikin paljon ja Teostoja ropisi, mutta vittu sitä vitutti soittaa livenä.
Entä millaisia ajatuksia sinulla on mahdollisen kakkoslevyn sanoituksista?
– Puhelimen muistiossa on paljon raakatekstejä, mutta ne on ihan alkutekijöissä. Ajatuksena on, että jos ja kun teen suomeksi, niin haluan päästää kuulijat vielä lähemmäs. Onhan ekan Saattajat-levynkin tekstit paikoin aika suoria, mutta jatkossa pitää mennä pidemmälle sillä polulla. Jos kirjoitan esimerkiksi oman lapsuuden kipupisteistä tai muun elämän törttöilyistä, niin tarinoiden täytyy olla ihan raastavan rehellisiä. Minkäänlaisia filttereitä ei saa olla.
Saattajat-yhtyeen kokoonpanoon kuuluvat kitaristit Janne Dahlgren ja Kimmo Hiltunen, basisti Sami Leppikangas sekä rumpali Aksu Hanttu. Dahlgrenia lukuun ottamatta samat herrasmiehet vaikuttavat myös vuonna 2015 perustamassasi S-Tool-yhtyeessä.
– Kerroin aiemmin, että halusin viilata Poisonblackin linjaa vähän rankemmaksi. Kun se ei ottanut tulta alle, pistin sitten pystyyn S-Toolin. Julkaistiin sitten levyt Tolerance 0 (2017) ja Exitus (2020). Thrashimman kaman vetäminen on pirun hauskaa, ja harmitti vietävästi, kun kakkoslevyn rundi jäi kesken koronan takia.
– Saattajien kokoonpanoa ei tarvinnut paljon miettiä, sillä S-Toolin tyypit oli osoittautuneet ihan mahtaviksi. S-Tool on myös mun eka bändi, jossa kaikista asioista on puhuttu avoimesti. Se on huomattavasti terveellisempää kuin kaiken paskan lakaiseminen maton alle.
Onko siis jossain vaiheessa luvassa S-Toolin kolmas albumi?
– Tähän pätee sama juttu kuin Saattajiinkin: jos pöydälle eksyy tarpeeksi hyviä biisejä, aletaan katsoa hommaa eteenpäin. Se on selvää, ettei bändiä ole kuopattu.
Se on yhtä selvää, että monenlaisia kokoonpanoja on ollut ja mennyt. Mutta haluaisitko tehdä vielä jotakin uutta ja erilaista?
– Oon miettinyt akustista levyä. Läskibasso, pari kitaraa, pieni rumpusetti, ehkä piano. Tämä tarkoittaisi itselleni paluuta ihan alkuun, akustisen kitaran äärelle. Se kiinnostaa.
– Samalla täytyy koputtaa puuta, sillä mulla on ollut käsien kanssa ongelmia. Ranne on krampannut lavalla kesken biisin ja pikkusormen koukistamisen kanssa on vaikeuksia. Loppuukohan soitot kokonaan jossain vaiheessa?
– Myös tuottaminen ja muunlainen studiotyöskentely kiinnostaa. Aika monta levyä on tullut tehtyä, ja oon siinä samalla oppinut kaikenlaista. Mulla on myös pieni kotistudio, ja haluaisin panostaa omiin laitteisiin enemmänkin.
Millaisia muita unelmia tai haaveita sinulla on tulevaisuuden suhteen?
– Kunhan saisi omat lapset kunnialla siivilleen. Vanhin on tällä hetkellä armeijassa, joten ei tämä nyt ihan toivottomalta näytä.
– Omat haaveet? No, silmät aukeaa edelleen joka aamu. Siitä on ihan hyvä lähteä tarpomaan kohti uusia pettymyksiä.
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 10/22.
