Rovaniemen syvin olemus – Tommi Liimatta vie kuulijan matkalle Absoluuttisen Nollapisteen nuoruudenmaisemiin

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa paneudutaan tällä kertaa Absoluuttisen Nollapisteen toisen levyn puolivälistä löytyvään biisihelmeen nimeltä Suojasivu.

En ole vielä ehtinyt lukea Tommi Liimatan Rollo-muistelmateosta, mutta jo tieto sen ilmestymisestä on vienyt 1990-luvun puolivälin Rovaniemelle ja palauttanut kuuntelemaan pitkästä aikaa Absoluuttisen Nollapisteen varhaistuotantoa. Minun kirjoissani se päättyy samaan aikaan kuin Liimatan Rovaniemen-vaihekin ja huipentuu yhtyeen toiseen albumiin Muovi antaa periksi.

23 biisistä ja fragmentista koostuva teos on rönsyilevä, täynnä melodisia kultahippuja – ja definitiivinen teemalevy outsider-nuoruudesta tuossa kaupungissa tuohon aikaan, joskaan tittelistä ei taida olla kilpailua. Tosin on subjektiivista raskauttaa Muoviakaan tällä arvonimellä, sillä Liimattahan ei tekstittäjänä pelaa avoimin kortein eikä hänen tajunnanvirtansa ankkuroidu välittömästi tunnistettaviin konkreettisiin elementteihin. Rovaniemi on kuulijan korvassa.

Jos nyt päättää kuunnella näitä lauluja ajan ja paikan kuvina, päätyy helposti etsimään viittauksia itselle tuttuihin asioihin joka riviltä ja niiden välistä. Liimatta on niin tarkka kirjoittaja, ettei hän edes alle kaksikymppisenä sortunut lauseisiin, jotka tuntuisivat tyhjästä keksityiltä. Kaikella oli oltava tarkoitus! Niin muistan ajatelleeni teininä ja sitten keksin niitä tarkoituksia, joita saattoi löytää omaa elämänpiiriä tarkastelemalla.

Kun Muovilla, cd-aikakauden teoksella, kerran on 23 kappaletta, sijaitsee niistä kahdestoista, Suojasivu, täsmälleen levyn keskiössä. Sattumaako – tuskin! Juuri tämä menevä kitarapopkappale kun on myös levyn Rovaniemi-aineksen tihentymä ja melkoinen madeleineleivos, joka vie tilanteessa kuin tilanteessa kuultuna omiin nuoruudenmaisemiin.

Liimatta on kaksi vuotta minua vanhempi ja asui naapurikaupunginosassa. Vaikka elämänpiirimme olivat erilaiset ja kävimme esimerkiksi eri kouluja, puhuttaessa tuon kokoisesta kaupungista ja samasta aikakaudesta oli niissä väistämättä yhteneväisyyksiä.

Tulva on katkonut tien”, Suojasivu alkaa, ja ajattelen Yliopistonkatua, jonka Kemijoen kevättulvat katkaisivat usein Kirkkolammen ja Harjulammen kohdalla. Vuonna 1993 oli yksi uudempien aikojen pahimmista tulvista.

Ylätien mies ei ala katteleen / Hän kirjoittelee kalaretkistään lehteen”, Liimatta laulaa. Länsikankaan, Korkalovaaran ja Lapinrinteen perukoilla poronsarviasemakaava oli sellainen, että umpikujiin johtavia yläteitä ja alateitä oli kaikkialla ja niiden varsilla yksikerroksisia omakotitaloja, joiden miehet epäilemättä kirjoittelivat kalaretkistään Lapin Kansaan tai Uuteen Rovaniemeen (tai soittelivat talvella Lapin Radion Saa sanoa -ohjelmaan leuhkiakseen sillä, kuinka paljon heidän mittarissaan oli aamulla ollut pakkasta).

Kevät on mennyt / Mihin syksy on jäänyt?” Napakka kuvaus peräpohjalaisesta vuodenkierrosta, jossa kuuluu olevan kahdeksan vuodenaikaa, mutta välillä tuntuu, että kesä on niistä harvinaisin, pelkkä silmänräpäys edeltävän ja seuraavan välissä.

Tällaisia esimerkkejä nostin halutessani vakuuttaa Nollapistettä kuuntelevat eteläsuomalaiset kaverini siitä, miten paikallisesti virittynyt teos Suojasivu on. Mutta selvin kaikista vihjeistä on biisin hienon loppunostatuksen alussa: ”Kivet sanoo: Täss oli ennen meri / Taisi olla syvää tuolla päin.

Ei voi liittyä mihinkään muuhun kuin jääkauden jälkeiseen Litorinamereen, jonka muinaista rantaviivaa Rovaniemen koululaiset vietiin ihmettelemään Ounasvaaran kivikkoiseen rinteeseen!

En tiedä, mitä muuta väliä näillä detaileilla ja yksityisillä pakkomielteilläni on kuin että ne kenties valaisevat Liimatan kykyä jäljentää tai rakentaa sävelten tukema maailma muutamin pienin piirroin, tiettyjä huomaamattomia triggereitä painellen. Hänen taiteensa on yksityiskohtien taidetta, ja odotan Rollon olevan melkein huvittavassa laajuudessaan sitä mitä suurimmassa määrin.

­Mutta muuan väistämätön ero sen ja varhaisen Nollapiste-tuotannon välillä on. Yksi on nostalgiaa, toinen ajankuvaa.

Ja mikrohistoriaan perehtyessä tai itse koettua sellaista muistellessa ei mikään ole niin arvokasta kuin ajankuva.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 9/20.