Teksti: Miika Kekki
Behmin nousukiito on ollut päätähuimaavaa seurattavaa. Ensimmäinen julkaistu single oli massiivinen radiohitti, jota useat vastaavat seurasivat, eikä tahti näytä hidastuvan. Kappaleet kuten Hei rakas, Frida ja alkuvuodesta julkaistu Viimeinen tanssi ovat iskostaneet itsensä kotimaisen popin tilkkutäkkiin, ja Behm onkin ansaitusti nostettu kotimaisen popin kuningatarsarjaan uuden biisinkirjoittajasukupolven lipunkantajana.
Täydelle Pakkahuoneelle Behm saapui syksyllä julkaistun Merkittävät erot -kakkosalbuminsa myötä. Keikkaa edeltävästä innokkaasta kuhinasta lähtien yleisö eli yhteistä hurmosta artistin kanssa aina keikan viimeisiin sointuihin asti. Vain parinkymmenen julkaistun kappaleen repertuaari varmisti sen, että varmasti jokainen kuuli edes yhden ikisuosikkinsa. Omalla kohdalla keikan yllättävin hetki koettiin yhdessä Cledoksen kanssa tehdyn Life (Sun luo) -kappaleen muodossa.
Behmistä itsestään huokui vapautunutta esiintymisen iloa. Esiintyminen oli itsevarmaa, ja useassa kertosäkeessä artistin näki liikuttuvan ja innostuvan yleisön valtaisasta yhteislaulusta. Välispiikkien kaoottisuus hurmasi, ja niitä olisikin kuullut mielellään enemmän. Näinä hetkinä Behm irtautui hetkeksi roolistaan elegantin dramaattisena tulkitsijana ja suolsi ihailtavan rehellisiä anekdootteja kaasuonnettomuudessa räjähtäneestä kissasta aina suhteestaan Tampereeseen ja tamperelaisuuteen.
Tämä inhimillisyys onkin Behmin musiikin suurin vahvuus. Kappaleiden dramaattiset kielikuvat eivät peitä alleen kaiken ytimessä olevaa ihmisläheisyyttä ja helppoa samastumista. Uusin levy on mestarillisesti kasattu kokoelma katkelmia ihmisyyden ytimessä olevista hetkistä aina läheisen menettämisestä oman presenssin ja profiilin tutkimiseen.
Valitettavasti myös keikan isoin sudenkuoppa kumpuaa kappalemateriaalista. Kaikesta hurmiollisuudesta huolimatta biisit eivät onnistuneet vapautumaan levyversioden ikeestä. Monessa kohtaa ei eroa levyversioiden ja livenä kuultujen esitysten välillä juuri erottanut. Tämä toki kertoo artistin raudanlujasta ammattitaidosta, mutta siitä paistoi myös turha rutinoituminen esitykseen. Behmin mukana kiertävä taustabändi suoriutui keikasta moitteettomasti – varsinkin livenä kuullut jousisoittimet ansaitsevat erityismaininnan – vaikka kokonaisuudesta jäikin ikävä suorittamisen jälkimaku.
Edellä mainittu inhimillisyys ei kuitenkaan kaikonnut minnekään. Behmin ja yleisön välillä vallinnut jännite kantoi loppuun asti, vaikka muutama liveolosuhteissa hieman latteaksi jäänyt kohtalokas balladi sitä kovasti koettelikin. Edes eturivin tienoilta lavalle huudellut herrasmies ei iltaa onnistunut pilaamaan, vaan Behm otti miehen huutelut itsevarmasti osaksi illan viehättävää draaman kaarta. Olit sitten yleisössä tai lavalla, niin inhimillisyys, tuo meitä kaikkia yhdistävä gordionin solmu, oli illan suurin voittaja.
Miika Kekki