Livearvio: Kauan eläköön Kingston Wall! Uusi kiertue on elämys, jota ei sovi jättää väliin

Saku Schildt

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB
Tavastia, Helsinki
25.2.2019

Teksti ja kuvat: Saku Schildt

Mikäli asiat olisivat menneet toisin, Petri Walli olisi täyttänyt eilen 50 vuotta. Walli ei kenties ole enää keskuudessamme, mutta hänen merkkipäiväänsä sentään vietettiin asianmukaisin juhlallisuuksin. Niistä pitivät huolen Wallin entiset yhtyetoverit Sami Kuoppamäki ja Jukka Jylli sekä nuoruusvuosien tuttavat Von Hertzenin perheestä.

Sanotaan se nyt heti kärkeen: eilen alkanut Kingston Wall -kiertue on elämys, jota ei missään nimessä tule jättää väliin. Tavastian-keikka oli henkeäsalpaavan hieno.

Jos Kingston Wall soitti samassa paikassa 1990-luvun alussa legendaarisiin mittoihin kasvaneita keikkoja, helmikuussa 2019 tuo henki palasi rockpyhättöön vielä yhden illan ajaksi.

Petri Wallin luotsaama Kingston Wall oli nimenomaan livebändi, eikä sen ideologiaan kuulunut esittää biisejä orjallisesti levytysten sanelemassa muodossa. Jamittelu ja improvisointi olivat tärkeässä roolissa, ja tätä perinnettä jatketaan myös Von Hertzenin veljesten kera.

Kokoonpano siirtyi Tavastialla kappaleesta toiseen lennosta, ja kullekin jäsenelle annettiin tilaa esitellä kykyjään. Biisin keskelle saatettiin napata osio toisesta sävellyksestä, josta palattiin sujuvasti alkuperäisen ohjelmanumeron pariin.

Illan yhdessä parhaista hetkistä yhtye aloitti ensin tummanpuhuvan Konevitsan kirkonkellot -kansansävelmän, josta siirryttiin sujuvasti Kuusamo-iskelmään ja siitä edelleen I Feel Love -revittelyyn. Tästä poikettiin pikaisesti Kingston Wallin viimeisen levyn päättäneen The Real Thingin pariin, ja siitä palattiin jälleen Konevitsan kirkonkellojen äärelle.

Tietenkään tällaista musiikillista trippiä ei voi tehdä viisihenkisellä kokoonpanolla aidosti improvisoiden, vaan potpurin askelmerkit oli sovittu etukäteen. Lopputulos oli joka tapauksessa hieno.

Keikan loppupuolella yhtye lupasi ilmaisen t-paidan sille, joka arvaisi, mikä biisi esitettäisiin seuraavaksi. Voittajaa tuskin löytyi, sillä orkesteri aloitti äkkiarvaamatta villin Bamboleo-tulkinnan.

Kingston Wall tunnettiin ennen pitkistä keikoistaan, ja tälläkin kerralla soitto raikui kauan. Esitys kesti kaikkiaan kaksi ja puoli tuntia.

Näin pitkässä konsertissa on vaikea pitää jännitettä yllä alusta loppuun. Tavastiallakin alkoivat korvat turtua kaikuisaan kitaravyörytykseen puolivälin jälkeen soitetun Two of a Kindin tienoilla. Onneksi ohjelmanumero vaihtui lennosta debyyttilevyn Waste of Timen komeaan kitarateemaan, ja yleisö sai jälleen syytä puida nyrkkiä.

Kokoonpanon suurimman taakan kantoi Kie von Hertzen, joka oli ottanut hoitaakseen ykköskitaristin tontin. Kun Mikko keskittyi laulamiseen ja Jonne hoiti perkussioita sekä koskettimia, Kien osaksi jäi Petri Wallin kitaraosuuksien tulkitseminen.

Walli lienee Albert Järvisen ohella Suomen maineikkain rockkitaristi, joten haastetta riitti. Miten soittaa Kingston Wallia niin, ettei apinoi esikuvaa liiaksi, mutta kappaleet kuulostavat silti oikeanlaisilta?

Jos taannoisessa Soundin haastattelussa Kie epäröi, kykenisikö hän yhtä röyhkeään ja valovoimaiseen tulkintaan kuin mitä valokeilassa viihtynyt Walli esitti, niin epäröintiin ei ole enää aihetta. Kitara lauloi Tavastialla todella uljaasti, sopivassa suhteessa Wallin maneereja ja Kien omaa tyyliä sekoittaen.

Myös alkuperäiset Kingston Wall -muusikot Jukka Jylli ja Sami Kuoppamäki olivat iskussa. Erityisesti Kuoppamäki näytti, miten ilmiömäinen lahjakkuus hän on rumpujen äärellä. Kun keikan viimeisenä ohjelmanumerona esitettiin suorastaan helvetinmoinen tulkinta Jimi Hendrixin Fire-klassikosta, Kuoppamäen taiturointia oli riemukasta seurata.

Tavastian-keikka toimi muistutuksena monista asioista, jotka uhkaavat arkielämän keskellä unohtua. Kuten nyt yksinkertaisimmillaan siitä, miten ilmaisuvoimainen yksikkö perinteinen rockyhtye voi olla.

Tämän lisäksi se muistutti, millainen voima musiikilla ylipäätään on. On lohdullista tietää, että talven pimeyden ja aneemisen arkielämän tuolla puolen on jotain suurempaa ja kauniimpaa.

Eikä sen luokse pääsemiseen tarvita kirkkoa, hengenmiehiä tai suurta määrää mammonaa. Muutama oikeaan järjestykseen asetettu, oikealla tavalla esitetty sävel riittää.