Positiivisen (ja ihan vähän negatiivisen) kautta
41. Provinssi oli taas aika rock – sekä paljon enemmänkin. Seuraavassa Top 10 -poiminnat aakkosjärjestyksessä kahdelta ensimmäiseltä festivaalipäivältä, torstailta 27.6. ja perjantailta 28.6.
Amorphis on festariesiintyjänä yleensä hieman pidättyväinen, ja yhtyeen kerroksellinen ja paikoin progressiivinen heavy ei soi isoilla ulkolavoilla aina edukseen. Nyt oli kuitenkin uusi vaihde silmässä: bändi soitti läpi koko uuden Queen of Time -albuminsa, jonka raskas ja yllättävän metallinen sointi sopi kakkoslava Woodland Stagelle kuin aurinko hieman koleahkoon alkuiltaan. Ensimmäinen single The Bee lienee eräs viime vuosien hienoimmista metallikappaleista, ja tämän anthemin käynnistämänä tunti Amorphiksen kanssa kului kuin siivillä. Vierailijana lavalle kutsuttu Anneke Van Giersbergen voitti viimeisetkin epäilijät puolelleen. Upeaa!
Veikkaan, että Beast in Black kasvaa Euroopan isoimmaksi hevibändiksi. Esityksessään perjantain alkuiltapäivässä ei nimittäin ollut yhtään mitään keskinkertaista tai kertakäyttöistä: levyltä Beast in Black kuulostaa vielä hieman toisteiselta ja maneeriselta, mutta konserttitilanteessa yhtyeessä on ainutlaatuista tähtipölyä. Beast in Blackilla on myös genre- ja yleisörajat ylittäviä hittibiisejä, mikä on heavybändille aina plussaa. Ykkösalbumin Blind And Frozen ja kakkoslevyn Die By The Blade näyttivät laulattavan antaumuksellisesti myös ei mustiin-pukeutuneita festivaalikävijöitä. Solisti Yannis Papadopoulos näyttää syntyneen lavalle – kaiken muun hyvän lisäksi Beast in Blackilla on joukoissaan tämän hetken karismaattisin heavylaulaja.
Joka vuosi syntyy kotimaan hip hop -kentällä uusi ilmiö, ja ainakin Carlings Stage -teltan täyttäneen, asiakaspaikkoihin nähden aivan liian isoksi paisuneen yleisömäärän perusteella voisi veikata, että Gettomasa on ainakin aika lähellä läpimurtoa. Harvakseltaan levyjä julkaiseen jyväskyläläisräppärin uusi Diplomaatti-albumi on näemmä tavoittanut muutakin kuin UG- ja OG-jengiä, niin pakkautunut ja uskoutunut oli teltan tunnelma. Gettomasan piristävän 90-lukulainen, hokemiin ja katu-uskottavuuteen perustuva rap on jotain aivan muuta kuin Cheekin ja JVG:n bileraphommat – lavalla oli kaksi mc:tä ja dj, muuta ei tähän huippuluokan hip hop -show’hun tarvittu.
”Naurettavan tiukka” lienee sopivin laatusanapari tämän jenkkiläisen groove metal -yhtyeen keikkaa kuvaamaan. Lamb of Godilta puuttuu yllätyspotentiaali, niin usein yhtye on Suomessa vieraillut. Parasta ennen -päivä häämöttää vielä kaukana, sillä yhtyeen yhtyeen kompleksinen metalli soljuu soittajien näpeissä täysin saumattomasti ja kuulostaa täysin virheettömältä. Solisti Randy Blythe on eräs metalliskenen häpeilemättömimmistä viihdyttäjistä, mutta hänen maneerinsa jättivät esitykseen vain löyhästi väljähtyneen sivumaun – tästä ei raskaan rockin keikka tehokkaammaksi muutu. Keskiyön maaginen valo loi Woodland Stagella perjantaina puolilta öin veistelleen yhtyeen toiminnalle suorastaan spektaakkelinomaiset puitteet.
Fred Durst (Limp Bizkit). Kuva: Tomi Palsa
Heti Lamb Of Godin lopetettua käynnistyi Mainland Stage -päälavalla hieman erilainen spektaakkeli, joka herätti etukäteen pelonsekaisiakin tunteita. Ja Limp Bizkitin keikka totisesti oli hieman omituinen: yhtye piti pitkiä taukoja kappaleiden välissä ja intoutui usein jamittelemaan päämäärättömästi, ja nokkamies Fred Durst unohtui toisinaan höpöttelemään itselleen, ehkä yleisöllekin. Silti tämä rapmetal -legenda iski pöytään voittajakäden: kun kappaleita (ja siis aivan pelkästään hittejä My Generationista Break Stuffiin ja Take A Look Aroundiin) saatiin koneesta käynnistettyä, ne yllyttivät valtavan kuulijameren (ilmeisesti Provinssin kaikkien aikojen suurimman perjantaiyleisön) hurmokseen. Limp Bizkit vuosimallia 2019 on kuin se hieman erikoinen ja toisinaan holtiton vanha ystävä, jota tulee nähtyä liian harvoin: ei siitä oikein ota selvää mutta ai että sen kanssa on mukava viettää aikaa. Hassua kyllä, yhtyeen hip hop -olemus on myös vanhemmiten korostunut ja esitykseen on tullut mukaan myös ripaus aitoa ”street crediä”. Kuulin tosin festariseureeni jäsenistöstä myöhemmin myös kommentteja, joiden mukaan kyseinen keikka oli aivan absoluuttisen hirveä – pop-instituutiot jakavat mielipiteitä.
Tamperelaisen alternative-metallipioneerin, jo lähemmäs 20 vuoden ikään ehtineen Medeian keikka alkoi melko hapokkaaseen aikaan: klo 01 perjantaiyönä paikalla oli enää kaikkein sinnikkäimpiä musiikkidiggareita, joita tavanomaisen kylmä lakeuden yöilma vielä tuiverruksellaan kuritti. Medeia sinkosi Seinäjoen pimeyteen kuitenkin sellaisen energiapiikin, että veikkaisin tauotta pyörineessä pitissä tulleen hieman hikikin – ainakin siltä vaikutti pienehkön mutta täysin antautuneen yleisön toiminta Radio Helsinki Stage -sivulavan edustalla. Medeia oli näemmä päättänyt näyttää, että esiintymisajan epäsuotuisuudesta huolimatta he olisivat ainakin täysin elossa. Veikkaan, että flow-tilassa operoineen bändin yleisöön injektoima adrenaliiniryöpsähdys piti tätä suoritusta seuranneet hereillä aamuun asti.
Mainland Stagen suureellisista, videoscreenien, räjähdysten ja erikoistehosteiden täyttämistä keikoista etevimmän näkemäni veti Sanni, jolla alkaa riittää hittikappaleita hyvinkin tunnin päälavaesiintymiseen. Tätä parempaa buukkausta ei perjantain auringonpaisteiseen iltapäivään olisi voinut kuvitella: nuoremmat ja, yllättävää kyllä, vanhemmatkin festarivieraat lauloivat alusta loppuun Sannin simplistisiä mutta turbotuotettuja popralleja, laseja kilisteltiin ja hymyt olivat kaikilla korvissa. Mutta ei Sanni pelkästään olosuhteiden siivittämänä toiminut: hänellä on tätä nykyä aivan valtavasti karismaa ja esiintyjänä hän voisi helposti kasvaa kansainvälisiiinkin mittasuhteisiin. Isoista puitteista huolimatta konsertin tunnelma oli jännittävästi jopa intiimi.
Provinssin progemetalleinta laitaa edustivat tänä vuonna brittiläiset Haken ja TesseracT, jotka molemmat esiintyivät ei avain täydessä Carlings Stage -teltassa. Haken ei lietsonut kansaa lieskoihin, mutta hieman rajummalla ja djentimmällä otteella paiskonut TesseracT sen sijaan osoitti, miksi se on kuulunut genrensä ykkösnimiin jo vuosikymmenen ajan. Yhtyeen ilmaisussa herkkä ja kaaos kohtaavat rankimmillaan brutaalilla, herkimmillään eteerisellä tavalla, mutta soinnissa ei ole teennäisyyttä. Keikalla yhtye luottaa taitoonsa ja kappaleisiinsa, ja show’n virkaa toimittavat tavanomaista tyylikkäämmin tuotetut valotehosteet. Jos ja kun TesseracT viettelee, se tekee sen tyylitajuisella ja vähäeleisellä tavalla, ja metallikeikkojen kliseet loistavat enimmäkseen poissaolollaan.
Suurin osa päälavan artisteista luotti voimaan ja määrään: äänenvoimakkuudet nousivat tärykalvoja puhkoviksi ja lavarakennelmat olivat täynnä videoruutuja ja valo-asetelmia. Ja sitten oli Agents, joka oli kasannut vaatimattoman backlinensa noin kolmen metrin alueelle lavan keskelle. Muusikot soittivat dynaamisesti ja herkästi toisilleen ja musiikilleen, ja 20000 vierasta seurasi tätä intiimiä esitystä kuin henkeään pidätellen. Muutaman instrumentaalikappaleen jälkeen kitaristi Esa Pulliainen kuulutti lavalle Ville Valon, jonka tulkitsemana kuultiin niin Agents-aikaisia Rauli Badding Somerjoen sävellyksiä kuin vanhempiakin klassikoita, kärkenä tietysti koko Törnävän yhteislauluun innoittanut Paratiisi. Tähdet tähdet taas kirvoitti kyyneleitä paatuneimmaltakin – Ville Valoa hienompaa tulkitsijaa ei näille sävelmille voisi kuvitella. Viimeinen kappale, Valon ensimmäinen ja ehkä silti paras HIM-sävellys When Love and Death Embrace taas taipui Agentsin sovituksena alkujuurilleen, koskettavan melodiseksi ja hauraaksi rockiskelmäksi, jossa Pulliaisen ainutlaatuinen Stratocaster-kitarasoundi soi uljaimmillaan.
Ville Valo & Agents. Kuva: Tomi Palsa
Amphitheatre By Soundi -lava on erittäin tervetullut lisä Provinssin areenoihin, ja näyttämö sopii erinomaisesti hiljaisten, kuuntelua ja keskittymistä vaativien keikkojen seuraamiseen. Vanha Törnävän kesäteatterin istumakatsomo olikin jo lähes täynnä, kun pian tauolle jäävä Yona avasi lavan ohjelmiston perjantai-iltapäivällä. Hiljaisen ja voimakkaamman dynamiikka, sävellysten kepeä kompleksisuus, urbaanin musiikin ja folkin perinnöstä kumpuava tulkinta sekä yleisön ja artistin herkkä vuorovaikutus – Yona esittää ja kirjoittaa kenties Suomen kauneinta live-musiikkia, ja Seinäjoen aurinkoisessa kesäpäivässä kuultiin eräs festivaalien vähäeleisyydessään vaikuttavimmista show’sta.
Lisää posia: Apulanta, CMX, Converge, Cypress Hill, Flogging Molly
Ainoaa negaa: Festivaalien muovisimmasta, ehkä koko Provinssin historian teennäisimmästä keikasta vastasi torstaina päälavalla esiintynyt Bring Me The Horizon. Levyillään yhtyeellä on muutamia erinomaisia kappaleita, lavalla kokonaisuus kilpistyi taustanauhojen täyttämäksi, dynamiikasta ja tunnelmasta vapaaksi, epävarmaksi ja pakotetuksi koohkaamiseksi ja pahimmillaan silkaksi poseeraamiseksi.
Teksti: Mikko Merilinna
Pittejä ja paljettihaalareita
Provinssilauantaina ei aurinko hellinyt festarikansaa enää yhtä paljon kuin perjantaina, mutta sateelta onneksi säästyttiin. Lauantailta jäi mieleen monia hienoja hetkiä, yllättäviä käänteitä ja toisaalta myös joitain hienoisia pettymyksiä. Miltä Provinssin lauantai vuosimallia 2019 sitten näytti ja kuulosti?
Ensinnäkin Provinssilauantai sattui taas samalle päivälle Helsingissä järjestetyn Pride-kulkueen kanssa, ja aiheeseen liittyen monet artistit toivatkin esille oman tukensa tasa-arvon puolesta. Viimekin vuonna kannanottoja esitettiin, mutta ainakin niillä keikoilla, joille itse eksyin, paljon vähemmän ja hillitymmin. Tänä vuonna Pride näkyi niin välispiikeissä, lavalle asetetuissa sateenkaarilipuissa kuin artistien vaatetuksessakin. Tämä oli linjassa sen kanssa, että myös yritykset ja muut vastaavat toimijat tuntuvat osallistuneen tänä vuonna aiempaa aktiivisemmin Pride-kuukauteen esimerkiksi sosiaalisen median tileillään.
Toiseksi, esiintymisasuissa oli huomattavissa niin perjantain kuin lauantainkin osalta varsin hauska ”pukukoodi”: haalarit ja paljetit, välillä jopa molemmat yhdessä. Muutamia esimerkkejä luetellakseni niin Sannilla, Ida Paulilla, Anna Puulla kuin Chisullakin oli haalari tai siihen verrattavissa oleva asu. Apulannan Toni Wirtanen sen sijaan oli pukeutunut violetista paljettikankaasta tehtyyn kaksiosaiseen pukuun ja päässään hänellä oli kalastajahattu, tosin kimallukseton sellainen.
Ellinoora oli ennen tämänvuotista Provinssia minulle tuttu artisti vain nauhoitetun materiaalin osalta ja hänen lauantainen keikkansa siten ensikosketus artistin live-esiintymisiin. Heti keikan ensihetkistä alkaen saikin todeta artistin olevan lavalla hyvin vahva ja oikealla tavalla anteeksipyytelemätön tulkitsija, jonka lauluääni on livenä hyvin samankaltainen kuin levylläkin. Tulkintaa edesauttaa myös se, että kappaleiden sanoitukset osuvat kaikessa vähäeleisyydessään suoraan asian ytimeen.
Kaksi ehkä hienointa vetoa olivat Vain elämää -televisiosarjaa varten osin uudelleen sanoitetut Aina kun Aira (alkup. Pyhimys ja Yona) sekä Funeral Song (alkup. The Rasmus). Näiden lisäksi keikalla kuultiin myös julkaisematon kappale Aatelisii, joka ilmestyy tämän viikon perjantaina. Ellinoora paljasti, että kappaleella feattaava artisti esiintyy Provinssissa samana päivänä, ja mikäli lavalle sijoitetuista vihjeistä saattoi jotain tulkita, voisi kyseessä olla Gasellit.
Viikate viettää tänä vuonna Kuu kaakon yllä -levyn 10-vuotisjuhlavuotta ja soittaa sen vuoksi kesän keikoillaan vuoden 2009 tuotantoaan. Kyseisen levyn lisäksi kuultiin keikalla musiikkia myös samana vuonna julkaistulta Kesävainaja-ep:ltä, mikä oli hyvä ratkaisu, sillä vähän tuntemattomammat, harvemmin livenä soitetut kappaleet pääsivät yllättämään todella positiivisesti: huolimatta siitä, että solisti Kaarle Viikate (oik. Kalle Virtanen) spiikkasi kyseisen ep:n instrumentaalit seuraavin sanoin:
”Kappaleen tekijä on yrittänyt löytää sisäisen Angus Younginsa, mutta ei ole siinä onnistunut: tämä Thunderstruck kusahtaa ensimmäiseen ämpäriin.”
Nämä sanat osoittautuivat pian vähättelyksi, sillä kaikki ep:n kappaleet, niin instrumentaalit kuin lauletutkin, soivat livenä hienosti, ja samalta kiekolta jäi myös mieleen koko keikan tunnelmallisimpana vetona Aaveissa vainko olet mun.
Soitto ja lavaspiikkaus toimivatkin koko ajan, mutta keikka ei vain kokonaisuutena lähtenyt ihan kokonaan lentoon. Erityisesti suurimpia hittejä Viina, terva & hauta ja Kuu kaakon yllä vaivasi suorittamiskeskeinen ote. Sillä kun kappaleet ovat klassikkoja ja todella kuultuja, kaipaisi niihin jotain uutta, eikä vain toistoa vanhan kaavan mukaan.
Alla vielä taidonnäyte sanojen ja huumorin hallinnasta välispiikeissä:
”Te olette Provinssi, me olemme rock: yhdessä olemme täydellisiä, Provinssirock!”
”Vasta ensi vuonna on sitten vuorossa ”Rahat takaisin” -kiertue.”
Yleisömeri päälavan edessä. Kuva: Riikka Vaahtera
Yksi koko festivaalin positiivisimmista yllätyksistä oli Versace Henrik -nimellä räppiäkin tekevän artistin punkyhtye Henrik!, jonka keikkaan tiivistyi täydellisesti se, missä musiikissa, nuoruudessa ja ylipäätään kaikessa on kyse. Nimittäin aitoudesta ja omaan juttuun uskomisesta: oli se sitten miten sekopäinen tahansa.
Henrik!:in keikalla pienelle lavalle oli ahtautunut laskujeni mukaan ainakin kahdeksan bändin jäsentä, kaikki noin parinkympin hujakoilla olevia nuoria miehiä, jotka olivat pukeutuneet kukin erilaiseen naisten kesämekkoon. Osalta mekko lähti esityksen aikana pois päältäkin ja myös soittimia vaihdettiin bändin jäsenten kesken lennosta. Keikka oli kaikessa kaoottisuudessaan niin hämmentävän onnistunut sekoitus soittoa ja sekoilua, että oli yhtyeen musiikillisista ansioista mitä mieltä tahansa, tulen varmasti koko ikäni katumaan sitä, etten lähtenyt ostamaan bändipaitaa, kun niitä keikan jälkeen ostettavaksi tarjottiin.
”Mitä nuo ihmiset tekevät tuolla aidan takana?” yhdysvaltalaisräppäri Yelawolf kysyi osoittaen päälavan VIP-alueelle muutaman kappaleen esitettyään. ”Oletteko te maksaneet enemmän siitä, että olette päässeet tähän lavan edustalle?”
Kun Yelawolfille sitten selvisi, että asia onkin todellisuudessa toisin päin, eli että VIP-katsomo on kauempana lavasta, artisti naurahti, ettei tässä ole mitään järkeä. Se ei kuitenkaan näyttänyt menoa haittaavan lavalla eikä yleisön keskuudessakaan, sillä loppua kohden keikka sen kun parani.
Suurin hitti Till It’s Gone ei tehnyt livenä aivan yhtä suurta vaikutusta kuin Best Friend ja uusimmalta Trunk Muzik 3 -albumilta (2019) soitetut kappaleet, mutta kaikkiaan hyvin tummasävyinen keikka innosti yleisön pittaamaan ja tanssimaan. Tunnelma onnistui olemaan samaan aikaan sekä kiinnostava että painostava, ja nämä elementit tekivät siitä yhden parhaista, joita festareilla näin.
Loppuhuipennuksena Yelawolf tarttui keikan päätteeksi kaksin käsin mikrofonin johtoon ja hakkasi mikin hajalle lavan lattiaan. Tämä jälkeen yleisöön lensi vielä varamikkikin, minkä jälkeen artisti poistui viileästi lavalta. Hetken hämmennyksen jälkeen roudarit saapuivat lavalle keräämään tavaroita kokoon. Encorea ei näin ollen saatu, vaikka sille olisi ollut tilausta.
Alun perin Provinssiin piti tulla esiintymään The Prodigy, mutta yhtyeen jäsenen Keith Flintin poismenon vuoksi paikalle saapui sen sijaan Papa Roach. Yhtye käyttikin tilaisuuden hyväkseen ja keskittyi välispiikeissä puhumaan ennen kaikkea mielenterveydestä. Aihe on Papa Roachillekin omakohtainen, sillä onhan yhtyeen nimikin solisti Jacoby Shadixxin itsemurhan tehneen isoisän lempinimi.
Keikalla kuultiin sekä vanhoja että uusia kappaleita, joskin arvatenkin ennen muuta suurimpia hittejä. Mieleen jäivät erityisesti Getting Away With Murder ja uudelta Who Do You Trust? -albumilta (2018) löytyvä Levitate. The Prodigy -yhtyeen tuotannosta kuultiin myös coverina Firestarter, jonka alkuperäisversiolla Keith Flint laulaa.
Keikan aikana muistettiin Flintin lisäksi myös vuonna 2017 edesmenneitä Chester Benningtonia ja Chris Cornellia. Sanomana oli, että elämässä ei saa koskaan menettää toivoa, vaan joka aamu herätessä pitää olla valmis taistelemaan elämästään, sillä se on sen arvoinen. Rankoista aiheista ja biisivalinnoista huolimatta oli keikalla kuitenkin ennen kaikkea väkevän toiveikas tunnelma ja se oli jokaisella osa-alueella mitattuna ehdottomasti lauantain paras.
Ja kuten hyvillä keikoilla on aina tapana, tuntui tämäkin tulevan päätökseensä aivan liian pian, vain muutaman kappaleen jälkeen. Keikka loppui ilman encorea voimakkaaseen Born For Greatnessiin, minkä Shadixx vakuutti olevan meidän kaikkien kohtalo.
Tänä vuonna Provinssia vaivasi sama ongelma kuin viime vuonna: festarilla ei nimittäin taaskaan ollut oikeastaan yhtäkään todella suurta ulkomaista nimeä. Sellaista artistia, jonka nähdäkseen olisi jo yksinään ostanut lipun, olivat muut esiintyjät sitten keitä tahansa. Se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan, sillä perjantaina rikottiin koko festivaalin historian kävijäennätys, eikä lauantainakaan jääty kuin 2 000 ihmisen päähän perjantain 28 000 kävijästä. Väkeä festarilla riittikin, mutta ei ärsyttävyyteen asti, vaan tunnelman kannalta juuri sopivasti.
Teksti: Vilja Vainio
Kuvat: Provinssin pressipankki (Pasi Ahola, Tomi Palsa, Sami Salmela, Riikka Vaahtera)
Festivaalialueella kävi kuhina. Kuva: Sami Salmela
