Kolumni: Pysähtyikö rockin kehitys jonnekin 1990-luvulle? Retroilu on leimannut kitaramusiikkia läpi 2000-luvun

Nirvanan Kurt Cobain vuonna 1991.
Kevin Estrada / Shutterstock / AOP

Sami Nissisen toimittamassa Tractatus Musica -juttusarjassa käsiteltiin Soundissa 9/21 hyvää, pahaa retroa.

Viisitoista vuotta sitten tein gradua populaarimusiikista ja retrosta. Aiemmin, miettiessäni sopivaa aihetta musiikintutkimuksen opinnäytetyölle, olin kiinnittänyt huomiota siihen, että hyvin monenlaisia kulttuurituotteita – musiikkia, vaatteita, sisustustarvikkeita ja jopa ruokia – mainostetaan niiden vanhanaikaisuuden viehätysvoimalla. Ilmiölle oli lainattu nimi englannin kielestä, retro, joka etuliitteenä esiintyi alunperin latinan kielessä ja jonka merkitys voi tarkoittaa ”taaksepäin” tai ”menneinä aikoina”.

Retro-ilmiön ja puhetavan yleisyys kertoi mielestäni siitä, että ”millennium-kulttuurissa” menneisyyden tarkastelulle oli sosiaalista tarvetta. Mainonnassa retrolla viitattiin joko nostalgisesti ”kadonneeseen hyvään aikaan” tai vaihtoehtoisesti ”ei-moderneihin”, alkukantaisiin elämäntapoihin, jolloin siihen liitettiin ironisempia merkityksiä. Postmoderni meemi-ironia oli vasta yleistymässä. Menneisyys vaikutti olevan kuin ”tyhjä taulu”, johon voitiin projisoida nykyisyydestä käsin melkein mitä tahansa asioita, joita ei tuntunut nykykulttuurista löytyvän.

2000-luvun vaihteessa retro oli myös suosikkipuheenaihe musiikkilehdissä. Levyarvosteluissa retro näyttäytyi usein ongelmallisena seikkana. Sen problematiikka juontui siitä, että rockmusiikki koettiin yleisesti sellaiseksi kulttuurin muodoksi, jonka kautta tavoitellaan aitoja, autenttisia kokemuksia. Vaikka autenttisuus voidaan käsittää varsin laajasti ja luonteeltaan muuttuvaksi käsitteeksi, liitettiin se rock-mediassa 1990-luvun lopulla kuitenkin edelleen vanhoja rock-myyttejä mukaillen tekijän itseilmaisun ”taiteelliseen ainutlaatuisuuteen”, jonka retron kulttuurinen itserefleksiivisyys asetti ongelmalliseen valoon.

Artistihaastatteluissa retroon suhtauduttiin usein ymmärtäväisemmin ja korostettiin sitä, että kaikki musiikki viittaa loppupeleissä väistämättä johonkin toiseen, olemassa olevaan musiikkiin. Viittaamisen suoruudessa tosin nähtiin aste-eroja. Toisinaan viittaukset voidaan koodata teoksiin niin, että niiden huomaaminen ja ”ymmärtämäinen” vaatii suurta harrastuneisuutta. Tälloin korostuvat erilaisten tyylikausien ja lajityyppien saamat historialliset merkitykset. Toista ääripäätä musiikissa edustavat kertaustyylit, kuten rockabilly, jotka itsessään perustuivat jonkin vanhemman aikakauden, tässä tapauksessa 1950-luvun, ihailulle ja henkiinherättämiselle.

Populaarimusiikin tutkija Allan F. Moore esittää teoksessaan Rock: The Primary Text, että viimeistään 1980-luvun puolivälistä alkaen populaarimusiikki on yhä näkyvämmin kierrättänyt omaa historiaansa. Tätä on selitetty monista yleisimmistä kulttuurisista virtauksista käsin, useimmiten modernin ja postmodernin näkökulmasta. Moderni ja postmoderni on ilmennyt eri aikoina taiteellisissa ”ismeissä”, jotka reagoivat kulttuurin oloihin. Modernistisia virtauksia on leimannut uuden etsiminen ja kokeelliset avantgardistiset pyrkimykset, kun postmodernismeille on nähty ominaisina (itse)refleksiivisyys, intertekstuaalisuus, ironia ja pastissi.

Rockmusiikissa viittaaminen menneeseen tapahtuu usein erilaisten arkkityyppisten piirteiden kautta. Rockmusiikin historia on laajemmassa perspektiivissä varsin lyhyt, ja aina 1990-luvulle asti näytti siltä, kuin musiikki kehittyisi koko ajan eteenpäin – ei välttämättä paremmaksi mutta ainakin erilaiseksi. Näin ollen jokaiselta vuosikymmeneltä voidaan havaita musiikillisia piirteitä, jotka edustivat aikoinaan ”musiikillista uutuutta”. Tällaisia ovat vaikkapa moniraitatekniikka, lähimikitys, kitaran phaser- ja chorus-efektit ja gate- ja reverb-efekteillä luotu, 1980-luvun levyille tyypillinen rumpusoundi. Soundeilla luodut viittaukset on maallikonkin helppo tunnistaa tiettyyn aikaan kuuluviksi.

Retron suosiota ja sosiaalista tarvetta tulkittiin millenniumina usein niin, että rockmusiikin historian katsottiin tulleen kypsään vaiheeseen ja samalla itsetietoiseksi omasta historiastaan. Tänä päivänä retro puhetapa elää jossain määrin yhä, mutta samalla pohditaan koko rockmusiikin elinehtoja. Rockin kuolemaa povatessa on olennaista erottaa se, puhummeko musiikin estetiikasta vai rockista jonkinlaisena ideologisena tai vastakulttuurisena projektina. Kun rockin eroavaisuutta muuhun musiikkiin pohditaan, käsitetään rock helposti monoliittina, jolloin sen erilaiset vivahteet ja alatyylit unohtuvat. Yksi asia on kuitenkin varmaa: rockyleisöä tullaan vielä pitkään rahastamaan lukuisilla klassikkoalbumien uusinta- ja juhlapainoksilla.

Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 9/21.